Se siitä. Kia ora, Aoteroa!

Elias jätti blogin viime kerralla kihelmöivän jännittävään kohtaan! Tongariroa ei oltu vielä ylitetty, eikä Uuden-Seelannin viimeisistä päivistä (siis meidän viimeisistä päivistä NZ:ssa, ei koko maan viimeisistä pävistä..) ollut tietoa.
Nyt voin kertoa teille tässä melkein kaiken. En kaikkea, koska liika on aina liikaa,

Varoitus, kiviä.

kunhan sitä ei ole liian vähän.
No, Tongariron ylityksestä aloittakaamme, koska kronologia on usein tarpeeseen. Tongariro, tuo tulivuoren, laavakivien ja rikinkatkuinen Mordor. Oli ihan jees. Paloin, taas. Noniin. asiaan!
Tongariro alpine crossing on siis noin 20 km mittainen taivallus alppiolosuhteissa, eli kohtuullisen korkealla merenpinnasta. Itse reitin korkein kohta taisi olla jotain hiukan yli 1800 metriä, mutta jos halusi olla vuorenvalloitusta, oli mahdollista kiivetä Mt Ngauruhoelle, jonka laki hipoo 2300 metriä, jääden tästä haamurajasta Wikipedian mukaan 9 metriä. 

Tarkkana nyt, todella tarkkana!

Tolonen ja maisema

Halusimme olla kovia luita ja päästä kukkulan huipulle. Lähdettyämme aamulla klo 5.30 bussilla kohti reitin alkupäätä, oli ainakin allekirjoittanut varma, ettei se nousu ole kuin huikonen vain! Klo 8 aikaan aloitimme nousun ja tunnin huikosen jälkeen olimmekin todennäköisesti sen aamun ensimmäiset vuorenhuiputtajat, ainakaan muita emme paikan päällä, (huom, vuoren huipulla, siis nimenomaan päällä) nähneet, Hetken aikaa ällisteltyämme tuulta ja maisemia, sekä otettuamme pakolliset selfiet ja uudet profiilikuvat yms. päätimme keskittyä olennaiseen, eli ruokaan. Ruokailusta mainitsen sen takia, että se venähti chileläisen psykologin takia. Jatkaessa matkaamme, huomasimme, että tämä rauhan tuulinen tyyssija oli kadonnut ja tilalle ilmestynyt n. 50 kpl innokkaita huipulle jo päässeitä turisteja (joita siis itsekin olemme), sekä vuorenrinteessä oli toiset samanverran huipulle halajavia lajitovereitamme. 

Joka tapauksessa, olimme kuluttaneet aikaa jo aivan liikaa ja alkoi pikataival kohti reitin loppua. Pikataival taittui jotakuinkin neljässä tunnissa. Neljään tuntiin mahtui ääretön määrä ihmisiä, useita kraatereita, kummallisen värisiä järviä, kuumuutta, pölyä, nousuja ja laskuja, mahtavia maisemia ja kananmunan katkua, ynnä muuta! Varsin monipuolinen kierros, täytyy sanoa. Paljon oli ihmisiä, vaellukselle oikeastaan ihan liikaa. Mutta siitä huolimatta käymisen arvoinen keikka. 

Ihmisiä riitti!

Lunta!

Näin punaista kun katsoin reissun jälkeen peiliin. Unohdin nimittäin aurinkorasvan, joka olisi ollut äärimmäisen tärkeä! No, vähän enemmän aftersunia ja puna katoaa kasvoilta. 

Punainen kraateri

Kaiken tämän tallustamisen jälkeen lähdimme hyrskyttelemään höyryveturillamme (höyry siksi, että joka ylämäessä pirssi päästi kammottavan hajun ja pienemmälle vaihteelle pykältäessä automaattiloota päästi tussahduksen. Toisinaan puhaltimista puski höyryä kuin veturista konsanaan. Saduista tutun veturin vihellyksen virkaa toimitti tyytti, joka silloin tällöin itsekseen kertoi olemassaolostaan. Tässä syitä höyryveturi-nimelle.) Forgotten World Highwaylle. Matkan varrella ajoimme pienen itsenäisen valtion läpi, jonka presidenttinä toimi muistaakseni Billy-niminen vuohi. Tämä yksi nykyajan politiikoista selvisi vaalien voittajaksi syötyään vastapuolen äänestyslaput. Tultuamme valtioiden rajalle, näimme tienvarressa kyltin, jossa luki You are now leaving The Republic, welcome back to New Zealand. Selvisimme näistä rajamuodollisuuksista vaikeuksitta.

Forgottonen Wolrd Highway

Selvitimme tämän mutkaisen ja mäkisen maisemaosuuden kunnialla ja saavuimme Surf Highwaylle New Plymouthiin, jossa suoritin pakollisen surffisession mustahiekkaisen rannan välittömässä läheisyydessä. Elias hoiti sillävälin velvollisuuksiaan Starbucksissa, koska internet ja kahvi.
En siis päässyt rannan välittömästä läheisyydestä kovinkaan kauas, koska merenkäynti oli sangen voimallista ja taitoni ovat kohtalaisen kehnonlaiset sitä vastaan. Tyydyin sitten jäämään rannemmas, jossa isät opettivat 5-7 vuotiaita poikiaan surffaamaan. Olin melkein yhtä hyvä. Mutta yhtäkaikki, kivaa oli!
Surf Highwaylta suuntasimme kohti Cape Reingaa, Uuden Seelannin pohjoisinta kolkkaa. Sinne ajo kesti 2 päivää. Yövyimme Sheep Worldin leirintäalueella, jota vanhemman puoleinen humoristiherra pyöritti. Paikka oli siitäkin mielenkiintoinen, että näimme paikanpäällä suurimman twerkkaavan risun, mitä koskaan. (Ks. yst. blogiteksti, Beach is the road ja vänkärin paikka on hyvä paikka). 

Täällä oli Uuden-Seelannin vanhin toimiva kauppa. jo vuodesta 1832.

Cape Reinga, Maorien pyhä paikka, koska kuolleiden henget tulevat alueelle puhdistautumaan ennen kuin jatkavat matkaansa kohti taivasta, Hawaikia. Cape Reinga, paikka jossa on majakka ja paikka jossa kaksi merivirtaa kohtaavat toisensa. Maoritarinoiden mukaan siinä kohtaavat mies- ja naismerivirta ja ne tanssivat löydettyään toisensa. Tämän tanssin seurauksena paikalla on pyörteitä ja ristiaallokkoa. Aikamme rauhoituttuamme maailman laidalla merta katsellen ja kuvaillen poistuimme yön pimeydessä kohti leirintäaluetta. 

Etäisyyksiä riittää

Yö on ominaista liikuskeluaikaa useille eläimille. Niin myös Possumeille, suomeksi niinkin outo kuin Kettukusu. Kaksi tämän lajin edustajaa koki maallisen matkansa erittäin päättyneeksi tallusteltuaan edellämainitun höyryveturimme eteen. Tumps vain x2 ja palvelus Uuden-Seelannin luonnolle oli tehty. Possum nimittäin on siellä turkiseläimeksi istutettu tulokaslaji, joka on varsin haitallinen paikalliselle luonnolle ja valtiolla on ollut jo vuosikaudet projektina hävittää moinen tuholainen. Nykyisin toimintaa ilmeisesti on tehostettu entisestään ja yhä useampi päätyy turistien ja varmasti paikallistenkin päihin, käsiin ja kaulalle merinovillalla höystettyinä tuotteina. Tätä tekstiä kirjoitettaessa ei vahingoitettu yhtään eläintä. 

Cape Reinga, majakka ja merivirtojen tanssi

Ajelimme lopulta Aucklandiin torstaina 22. päivä tammikuuta ja nousimme lentoon illalla klo 20.30. Olimme perillä Los Angelesissa, enkeleiden kaupungissa, torstaina 22. päivä tammikuuta klo noin 11. Elämme siis kaksi kertaa torstain 22. päivä tammikuuta. Jännää, eikö? Muutama päivä enään jäljellä tätä lystiä ja sitten pääsemmekin jo takaisin rakkaaseen kotimaahamme! 

Reissu on ollut pitkä ja monivaiheinen. Mutta rikastuttava ja opettava.
Kiitos. 

-Oskari