Puoli kierrosta Eteläsaarta kellon suuntaan

Syöksysämpylä-Toyota tottelee Oskua.

Uuden-Seelannin eteläkärki Slope Point lähestyy mutka mutkalta ja Catlinsin metsämaat jää hiljalleen taakse. Valkoinen syöksysämpylämme taittaa serpentiiniteitä vauhdilla (miten täällä VOI olla satasen rajotus?) ja edellinen suihku oli joskus viime vuonna, niinkö se oli, Osku? Välipäivät ja uusivuosi on mennyt taas monenlaisten kokemusten parissa, joista tässä muutamia mainittakoon!

Näkymä Pacific Coast Highwayltä

Joulunpyhien jälkeen hyvästeltiin Pictonin kaupunki ja jo aiemmassa postauksessa ylistetyt Sue ja Mark, jotka meidät ottivat jouluksi alakertaansa asumaan. Pictonista lähdettiin pudottelemaan kohti etelää Tyynenmeren puoleista rannikkoa pitkin. Sitä maisemaa! Välillä pysähdyttiin ihmettelemään hylkeitä, jotka hengailivat hyväntuulisina rantavedessä maantien laidan lähellä. Aurinko laski vuorten taakse ja parkkeerattiin jonnekin päin rannikkoa autot yöksi. Päätä tyynyyn ja meren laulu korvissa nukkumaan.



Etelän suurin kaupunki, Christchurch, tuli ohitettua sitä sen kummemmin ihmettelemättä. Tuli kuitenkin käytyä iltateellä tyttöjen sohvasurffauskaverilla; sympaattinen John-setä keitti Earl Greytä ja soitti itsetekemiään kappaleita kitaralla. Mestoilla oli myös pari aivan mukavaa saksalaistyttöä, joiden kanssa oli mukava vaihtaa reissukuulumisia.

Kylässä Johnilla

Yks päiväretki tehtiin Waitaki-joelle. Joki oli ihan melkein kuivunut, mutta jonkun verran vettä vielä siellä täällä virtasi. Patikoitiin muutama kilometri parhaimmillaan useita kymmeniä metrejä syvän jokiuoman pohjalla ja taas saatiin ihmetellä mitä kaikkea sitä voi yhteen maahan mahtua.

Raita patikoi Waitaki-joella.

Töllit ja jyhkeät maisemat

Luonnon monipuolisuus täällä on varmasti ihmeellisintä. Täällä on ihan kaikenlaista! Vuoristoa, merta, järviä, jokia, tasankoja, alankoja, ylänköjä, syvänköjä, lunta, kesää... Yksi lempinimi tälle maalle on kuulemma Godzone, Jumalan paikka - aikoinaan joku viisas sanoi Uutta-Seelantia Jumalan omaksi maaksi. No, maisemien perusteella tuntuu kyllä, että tämän luomiseen on varmaankin käytetty ihan kunnolla aikaa. Hiljaiseksi vetää kerta toisensa jälkeen, aina uudestaan ja uudestaan.
Tuossa ennen uuttavuotta päätettiin Raitaa lukuunottamatta lähteä raftaamaan eli laskemaan koskea kumiveneellä. Suolaisesta hinnasta huolimatta kannatti! Mentiin meidän finskinelikko, pari brittiä ja kiwi-ohjaaja samalla botskilla. (Kiwi tarkoittaa uusiseelantilaista.) Hurjaa oli, vesi oli kylmää ja kuin ihmeen kaupalla onnistuttiin olemaan kaatumatta! Pari tuntia pidettiin hauskaa joella ja päästiin uimaankin, kun pahimmat kosken pauhut oli jo takana.

Team Finland.

Muut meloo tosissaan, Salome ehti vielä huomioida kamerankin

Uudenvuoden aattona saavuttiin Dunedinin kaupungin liepeille. Osa otti surffilaudat alleen muutamaksi tunniksi kuululla St. Clairin surffibiitsillä, minä ja Salome lähdettiin tutkimaan Dunedinin kaupunkia. Se oli vähän kuin paikallinen Jyväskylä, pieni, ihan kiva opiskelijakaupunki, jossa ei näyttänyt olevan yhtään ketään, kun kaikki oli kesälomalla. Illemmalla palattiin kaupunkiin burgereille ja lähdettiin hakemaan asemia uudenvuoden vastaanottoa varten. Niin siinä sitte kävi, että alko satamaan, ja vieläpä lujaa. Ei jaksettu enää enempää pitää iltakylää syöksysämpylän peräosastolla (sitäkin kokeiltiin aiemmin päivällä), niin mentiin sitte paikalliseen mäkkäriin istumaan iltaa ja ihmeteltiin, että onhan se tämäkin omalla tavallaan ainutlaatunen uudenvuoden aatto. Toista tuntia kun oltiin siinä mukavia juteltu, niin ilta sai kiintoisan käänteen, kun Makkun perässä pöytään istahti Suomi-fanaattinen kiwi nimeltä Maxim. Rupesi siinä latelemaan suomenkielisiä lauseita ja hehkuttamaan, kuinka mielenkiintoisia suomalais-ugrilaiset kielet ovat. Lateli faktoja, mitä ei ite edes tiedetty, ja kehui aikovansa tulla Suomeen ja lähteä kiertämään Karjalaa ja tutkimaan miten siellä suomensukuisia kieliä puhutaan. Kyllä oli finskit taas kapulalla päähän lyötyjä, että miten kaupungissa, joka on Suomesta kauimpana maailmassa (oikeasti) voi löytyä häiskä, joka on ihan intona meidän kieleen. Oli aivan hauskaa ja käytiin Maximin kanssa kattomassa myös raketteja. Kutsu kyläänkin kotiinsa seuraavaksi päiväksi!

Viimeinen ehtoollinen Dunedinissa. Osku otti varalta kaksi lampaanpotkaa.

Aamu Brightonissa

Vuosi 2015 valkeni Brightonissa, Dunedinin eteläpuolella kauniisti, niin kuin useimmat aamut täällä. Käväistiin aamupalan jälkeen rannalla kävelemässä ja katselemassa aaltoja ja palattiin leiriin. Suunniteltiin tulevia reittejä Dunedinista eteenpäin, minä ja Osku puolisen minuuttia ja tytöt hieman perusteellisemmin. Uuden vuoden kunniaksi käytiin vielä koko jengillä Dunedinissa syömässä irlantilaisessa tavernassa vallan erinomaista pubisafkaa, ennen kuin Syöksysämpylän ja Grazy-Nissanin tiet erkaantuivat. Yritettiin vielä löytää eilen sovittua kyläpaikkaa, mutta eihän sitä sitten mistään löytynyt, kun ukkeli oli antanut niin epämääräiset ohjeet.

Tyttäret ajoi omille teilleen ja me Oskun kanssa lähdettiin kohti Catlinsia, syvän etelän takamaita. Katseltiin nähtävyyksiä mitä sattui tulemaan, käytiin katselemassa mykistäviä näkymiä Etelämerelle Nugget Pointin majakalta ja vesiputouksia keskellä metsää. Illan päälle köröteltiin Jack's Bayhin, pitkän soratien päässä olevaan merenrantakylään ja ajateltiin, että tänne ne ei oo ainakaan ajanu. Mutta kuinka ollakaan, camping-alueelta löytyi sen kummemmin etsimättä jo tutuksi tullut Grazy-Nissanin perä. Kyllä huvitti. Aamusella käytiin porukalla kävelyllä luonnonmuodostelmia ihmettelemässä, ennen kuin ihan oikeasti paiskattiin kättä ja sanottiin JR.

Nugget Pointin majakka.

Osku taikametsässä.

Lättyjä oli vaikka muille jakaa. Muita ei ollut, joten söimme itse. Seitsemän per naama.

Catlins on metsäinen takamaa eteläsaaren eteläisimmässä osassa. Lähdettiin katsomaan, mitä kaikkea ihmeitä täältä löytyisi. Vanhalla Sutherlandin pariskunnalla oli hieno metsäalue, jossa oli kaikenlaisia polkuja. Kaino-vienosti pyydettyämme saimme safkata Sutherlandin pihalla ja lähteä sen jälkeen samoilemaan metsään. Kuulosteltiin linnunlaulua ja oltiin vain.

Linnunlauluista vois kirjottaa ihan omankin kappaleen! Niitä on monenlaisia, aiemmassa postauksessa mainitun pellinleikkaajan lisäksi (ei ole onneksi meidän aamuja tullut häiritsemään). Ornitologi-Oskarin korvaan tarttui kotoisan talitintin äänikin (titi-tyy!) - vai lieneekö ollut tintin joku etelänserkku. Jotkut soittelee kolmi-ja nelisointuja (murrettuina tosin), toiset rääkyy, kolmannet sirittää ja neljännet visertää. Monesti noita metsiä samoillessa tulee vaan pysähdyttyä kuuntelemaan ja miettimään, että oispa super cool kun tunnistaisi minkänimiselle linnulle mikäkin ääni kuuluu. Luonteenomaisin Uuden-Seelannin luontoääni on silti lampaan määkinä. Kiivettiin tänään vuorelle, ja viereisen vuoren rinteillä märehtivien lampaiden ääni kantautui sinne asti!

Seelannissa on kävytkin kokoa käsikranaatti.

Osku ja Catlins-joen veikeät kanaverkkoriippusillat.

Toisen kappaleen voisi kirjoittaa ihmisistä. Voi että ne on sitten avuliaita ja ystävällisiä! Vähän samantyylistä kuin Englannissa, mutta leveämmän hymyn kanssa ehkäpä. Uncle John Christchurchissa, Mark ja Sue perheineen Pictonissa, nämä Sutherlandit Catlinsissa ja monet muut. Sutherlandin isäntä vinkkasi läheisen vaellusreitin, jonne päätettiin seuraavana aamuna suunnata.
Tänä aamuna soi kello poikkeuksellisesti jo seiskalta, ja ylös ja ulos raahauduttuamme ja aamupuuro keiteltyämme heitettiin reput selkään ja lähdettiin patikoimaan Catlins-joen rengasreittiä. Olipa kertakaikkiaan hienoa! Noustiin 500-metriselle kukkulalle ja ihmeteltiin maisemia. Laskeuduttiin alas ja syötiin eväitä. Jonkin ajan kuluttua reitti sukelsi jokivarteen, ylitettiin riippusiltoja, käveltiin yli juurakoiden ja mietittiin, että ihan varmaan kohta jostain mutkasta tulee vastaan Frodo, Sam ja koko Sormuksen saattue. Siltä siellä näytti! Mutta hobitteja ei näkynyt, niin katseltiin sitten luonnon asukkeja. Lintuja nähtiin paljon, ja yhdellä varpaidenuittopaikalla meitä ihmettelemään tuli jämerän koivuhalon vahvuinen ankerias. Oskari olisi halunnut tehdä lähempää tuttavuutta, mutta kalalle tuli siinä vaiheessa aika kova kiire, kun Oskun sormi osui selkään.

Mättöä viidakossa

Joka päivä sitä vain ihmettelee uskomatonta luontoa. Samalla tuntuu, että kyllä tänne täytyy uudestaan päästä. Eihän reissua ole enää kolmeakaan viikkoa jäljellä! Sen on ymmärtänyt, että täytyy nauttia täysillä eikä miettiä liikaa sitä, että kohta tämä loppuu. Kotimaa on kuitenkin mukava ajatus mielenpohjalla - ja talvi! Täällä on nimittäin oikea kesä. Tänään Catlins-joen reitin varrella istahdettiin Oskun kanssa polunvarteen. Siinä oltiin muutama minuutti hiljaa, kuulosteltiin lintujen laulua, ihmeteltiin tuulessa huojuvia niittyleinikkejä, kuulosteltiin joen kohinaa ja kaukaa kantautuvia lampaiden ääniä ja haasteltiin sitten, että ei sitä keskellä tällaista kesää vain pysty kuvittelemaan säkenöiviä hankia, poskia purevia parinkymmenen asteen pakkasia tai pimeitä, sinisiä talvi-iltoja. Mutta niiden aika koittaa pian, niitä odotellessa vietämme kesää 2015 täällä maailman laidalla!

- Elias