Koira lautasella: Los Angelesin valot

Hollywoodin vilskettä. (Viis liikennevaloa?!)

Rauhaisa Uusi-Seelanti jäi taakse ja edessä oli Suuri maailma, Amerikka, ja sen länsirannikon sykkivä, monikasvoinen metropoli Los Angeles, "City of Angels", Enkelien kaupunki. Seelannissa kuultiin monenlaista juttua Losista, ja niiden perusteella päällimmäinen fiilis oli "no eipä se ilmeisesti kummoinen paikka liene, mutta käydään nyt katsomassa".

Ihme äijä Hollywood Boulevardilla

Hollywoodin Walk of Famelle oli Arnold Schwarzenegger, Marilyn Monroe, Aku Ankka ja muut maailmanstarat saaneet ihan oman tähden katuun!

Kahdentoista tunnin hyppäys hiljaisesta Aotearoasta, luonnon ihmemaasta, Tyynenmeren ylitse Kaliforniaan oli melkoinen. Niin lennon pituudelta, mutta myös fiilikseltä. Kaupunki oli iso ja meluisa, kaistoja oli moottoriteillä noin kahdeksan per suunta ja meininki aivan eri. LA, levoton Beverly Hillsissä asuvien maailmantähtien temmellyskenttä, kodittomien koti, suuren rahan ja köyhyyden ääripäiden kaupunki, vastakohtien ja ristiriitaisuuden, pinnallisuuden, raadollisuuden, epätoivon ja suurien mahdollisuuksien metropoli, kaupunki, jonka kadunkulmissa kodittomat kyyhöttävät "Please Help Homeless" -kyltit edessään samalla, kun tummennetut Porschet, Aston Martinit ja Mercedes-AMG:t sujahtelevat ohitse raharikkaat kyydissään.

Aucklandin lentoasemalla lähtöselvityksessä kävi ilmi, että Yhdysvaltoihin lähtevään koneeseen noustessa tiedossa on oltava paikka, missä nukkuu, sekä sen osoite. Pikapikaa lentoasemalla tehdyn hostellivarauksen johdosta paikaksi valikoitui listan ensimmäinen mesta, kuuluisa bilehostelli legendaarisessa Hollywoodin kaupunginosassa, länsimaisen viihdeteollisuuden kovassa ytimessä. Mikäs siinä, kunhan on tyyny pään alle ja katto päälle, tuumailtiin. Pelätyt USA:n rajamuodollisuudet olivat lopulta todella helpot, pari kysymystä ja se siitä sitten.

Kaliforniassa on rantakelit kesät talvet.

Saavuttiin keskelle Kalifornian hyytävintä talvea, jolloin lämpötila saattaa iltaisin laskea jopa alle kahdenkymmenen plusasteen (hrrrrr!) Suomipoikien kaivellessa pikkuhiljaa pitkähihaista laukustaan paikallisia näkyi jo toppatakit päällä. Täällä on siis ollut oikein sopivat ja miellyttävät ilmat. Ensimmäinen päivä tuli vietettyä hostellin lähimaastossa Hollywoodissa. Paikka oli odottamattoman nuhjuinen - ei sillä rouhean tyylikkäällä tavalla kuten Lontoo, vaan suorastaan hieman luotaantyöntävällä. Kuuluisa Hollywood Boulevard on puolillaan turistirihkamakauppoja ja toinen toistaan sopimattomampia alusvaateliikkeitä sekä kiertoajelujen tuputtajia (No thanks, Sir, ei meitä juuri nyt kiinnostaisi lähteä katsomaan Jacksonin Michaelin vanhaa kämppää tai sitä paikkaa missä Marilyn, Britney, Paris tai Selena asui, värjäsi tukkansa vaaleaksi, nousi limusiinista liian lyhyessä hamosessa tai pussasi Bieberin Justinia ensimmäisen kerran). Moiset jätimme väliin. Maailmantähtien elämästä edesottamuksista enemmän kiinnostuneille Losilla on kyllä valtavasti tarjottavaa!

Perjantaipäivä kului sitten kulutusyhteiskunnan iloissa, vietettiin muutama tunti outlet-kauppakeskuksessa MasterCardia vingutellen. Alettiin jo edellispäivänä ihmetellä kummallista löyhkää, joka liehui allekirjoittaneen repun liepeillä, mutta tutkimukset eivät tuottaneet tulosta. Shoppailun lomassa jokin naksahti päässä kohdalleen ja tajusin, että pari keitettyä kananmunaa oli jäänyt syömättä Tongariron alppiylityksellä viikkoa aikaisemmin - aivan, nehän ovat vielä siellä repun etutaskussa mihin ne silloin laitoin! (Kaikki, jotka tuntee kirjoittajalle ominaisen piirteen unohdella kampetta sinne tänne, voitte nauraa nyt.) Mädän kananmunan löyhkä oli sanoinkuvaamaton - ensihoitajana jo vuosia työskennellyt Oskarikaan ei muistanut moista ennen kokeneensa.

Jotain olisi tehtävä! Hetken mietittyämme vetäydyimme kauppakeskuksen saniteettitiloihin, jossa meistä rohkeampi karju, Oskari, nappasi repun ja alkoi operoida. Uhkea dunkkis levisi koko isoon vessaan, ja käsiä pestessä paikalle saapui pari kravattikaulaista siivoojaa kummastuneina.
"Steve, what on Earth is this terrible stink?"
Vaihdoimme Oskarin kanssa strategisen katseen vessan peilin kautta ja suoritimme pikaisen vetäytymisen kauppakeskuksen toiselle puolelle. Skragahemmot jäivät onneksi etsimään kummallisen löyhkän alkulähdettä eivätkä kiinnostuneet karvanaamaisista suomipojista sen enempää.

Selfiekuvaajista on aina yhtä hupaisaa ottaa salakuvia!

Toiseksi viimeisenä reissupäivänä, lauantaina, pohdittiin lähtöä joko Six Flagsin huvipuistoon tai viettämään rantaelämää kuululle Santa Monican alueelle. Huvipuiston huikeat vuoristoradat houkutteli meitä hurjapäitä kovasti - olivathan nahkamme parkkiintuneet jo Taupossa taivaalta viidestä kilometristä pudotessa - mutta mielettömiksi mainostetut jonot sai jättämään keissin välistä, pakkaamaan pyyhkeet ja biitsishortsit reppuun ja valitsemaan Santa Monican. Se osoittautuikin kertakaikkiaan hyväksi valinnaksi! Pitkän bussimatkan jälkeen (Losissa kaikki paikat on varsin kaukana toisistaan) löysimme itsemme aivan toisenlaisesta Los Angelesista, eläväiseltä ja rattoisalta Santa Monican 3. kadulta. Kylläpä täällä näyttikin mukavalta!

Biitsieloa Santa Monican rannalla

Hetken kaupungilla käppäiltyä ja surffi- sekä muita kauppoja kierreltyä siirryttiin rantaan ja todettiin olevamme juuri sellaisessa Kaliforniassa, jollaiseksi olemme Kalifornian aina kuvitelleetkin. Palmujen reunustamaa rantakatua pitkin lipuu matalasti muristen kahdeksansylinterisiä Camaroita, Mustangeja ja Challengereita ja toisella puolella on aivan valtava hiekkaranta, johon paikalliset ja turistit ovat saapuneet lauantaipäivän valoisaa aikaa viettämään. Ei kun sekaan vain! Vesi oli näin talvisaikaan varsin raikasta, meille siis aivan sopivaa. Kohta olikin jo auringonlaskun aika, talvisaikaan se laskee jo viideltä, joten seurailtiin auringon putoamista Tyyneenmereen satojen muiden ihmisten kanssa Santa Monican laiturilla. (Satojen ihmisten kanssa laiturilla? Amerikassa laituritkin on vähän isompia, oli siinä samalla laiturilla yksi huvipuistokin...)

Illalla Santa Monicassa nähtiin katutaiteilijoiden esityksiä, Huomatkaa supersympaattinen pikkuäijä jonon keulilla!

Tuosta vaan voltti neljän ihmisen yli!

Viimeisen illan kunniaksi päätettiin syödä pitkän kaavan mukaan ja päädyttiin mukavaan italialaiseen ravintolaan. Tarjoilijoiden kanssa oli mukava heittää läppää ja vieruspöydän nuori kolmen lapsen äiti pyyteli anteeksi lastensa aiheuttamaa häiriötä. There's absolutely no need to worry, Madam, we do like kids! Ei tullut mainittua, minkäkokoisista perheistä itse ollaan, mutta kyllä lapsiin on totuttu...
Ihmiset Amerikassa on mukavia! Ehkä eri tavalla kuin Vietnamissa tai Uudessa-Seelannissa. Vähän vähemmän muodollisia ja suorapuheisempia. Lupsakanpulskeat tarjoilijamiehet on äärettömän sympaattisia ja ottaa todella sydämensä asiaksi, että asiakas saa parasta mahdollista palvelua! Surffikaupan myyjättären iloinen hymy ja aito ystävällisyys jäi mieleen. Bussissa Hollywoodissa Santa Monicaan hymyilytti vastapäätä istunut latinoperhe, jolla ilmeisen alhaisenpuoleisesta toimeentulosta huolimatta (no eihän se raha onnea tuokaan!) oli syytä olla tyytyväinen ja iloinen ja näyttää se kaikille muille. Täällä ei kenties ihan samalla tavalla aleta joka toisen vieruskaverin kanssa heittämään small talkia, mutta mitäpä tuosta, juttukaverin kyllä saa aina jos haluaa.

Varsin raastavaa on huomata kurjuus, joka Los Angelesin kirkkaiden valojen varjoissa vallitsee. Kodittomia en ole missään nähnyt tällaista määrää - en Lontoossa, Pariisissa, Helsingissä, Sàigònissa tai missään muuallakaan. "ANYTHING HELPS" -kyltti edessään istuvat monenikäiset miehet ja naiset saavat miettimään ihmiskohtaloita. Missä tuo resuinen mies on ollut viisi vuotta sitten? Parran ja hiukset jos ajaisi ja puvun laittaisi päälle, niin ei erottuisi varmaan downtownin bisnesmiesten joukosta. Entäpä tuo riutunut nainen, jonka koko omaisuus näyttää olevan tuossa ostoskärryssä? Onko hänellä ollut joskus perhe, ystäviä? Mikä on saattanut hänet tuohon pisteeseen? Viimeisen illan kunniaksi nautitun kolmen ruokalajin illallisen tuoma mukava fiilis vaihtui hetkessä kalvavaksi syyllisyydentunteeksi parin korttelinmatkan päässä, kun näin taas yhden miehen asuvan makuupussissaan porttikongin nurkassa. Tuntuu hetkittäin suorastaan väärältä, että itsellä on mahdollisuus syödä vaikka mitä, ja nuo toiset elävät nälissään ja miettivät joka päivä, mistä sitä tänään saisi ruokaa, olisiko ihmiset tarpeeksi armollisia jotta saisi edes jotain suuhunpantavaa.

Tähän en tottunut.

Joka tapauksessa kolme päivää Losissa olivat mielenkiintoisia ja tarjosivat yhdenlaisen näkökulman mahdollisuuksien maahan, Yhdysvaltoihin. Ei toki muuta kuin pintaraapaisun - koko maasta ei missään nimessä voi tämän perusteella muodostaa mielikuvaa.