Kuplivaa mutaa ja muita kummallisuuksia

"Elias, syyäänkö me aamupalaksi niitä sandwiches?" kysäisi Oskari muuan päivä. Reissuun on kotiuduttu siinä määrin, että paikallinen kieli tunkeutuu lauseiden osaksi kuin varkain - onhan täällä Uudessa-Seelannissa tätä kirjoitettaessa vietetty jo 26 päivää! Kielen kanssa on tultu toimeen ja ihmisten kanssa myös. Enemmän tahi vähemmän seikkailupitoisia päiviä on taas sitten viime postauksen tullut vietettyä, mutta koitetaan nyt mahduttaa edes tärkeimmät asiat tähän! Koettakaahan jaksaa lukea, tästä saattaa tulla pitkä.

Abel Tasman oli hollantilainen purjehtija, joka joskus viime vuosituhannen puolenvälin jälkeen seilasi Uuden-Seelannin maille. Paikallinen maoriväestö ei ottanut miekkosta vastaan lämmöllä, joten Abel joutui nostamaan purjeensa ja kiitämään tiehensä. Nimi kuitenkin jäi elämään moniin paikkoihin, ja yksi näistä oli Abel Tasmanin kansallispuisto, jossa kävimme tekemässä puolikkaan päivän vaelluksen muutama päivä sitten.

Näkymää Abel Tasmanin rannikkoreitin varrelta

Taas kerran tuli todettua, että Uusi-Seelanti on all-in-one, samassa maassa on ihan kaikenlaista maisemaa. Paikka oli kuin suoraan matkailumainoksista, olisimme voineet olla missä tahansa Etelämeren saarista, tai vaikka Malediiveilla. Vesi oli turkoosia, hiekkarannat valkoisia. Otettiin taksivene ja mentiin vajaan tunnin merimatka jonnekin päin kansallispuistoa, josta lähdettiin sitten kävellen taittamaan matkaa kohti lähtöpaikkaa. Polku nousi välillä kukkuloille, josta aukesi massiiviset näkymät Tasmaninmerelle, välillä sukelsi sademetsiin joissa sirkkojen siritys huumasi korvia, toisinaan poikkesi hetkeksi hiljaisille kauniille hiekkarannoille. Hienoa, varsin hienoa.
Vietettiin vähän rauhallisempi päivä Nelsonin kaupungissa ja päätettiin sitten lähteä vielä tutkimaan Abel Tasmanin pohjoispuolta. Sieltä tuhansien mutkien ja mäkien takaa löytyikin vaikka mitä! Takakan pieni, sympaattinen ja vähän hipahtava kaupunki, jossa myytiin ihan kaikenlaista kampetta.

Kadunvarsitaidetta Takakassa, Golden Bayn kaupungissa

 Jatkettiin matkaa kohti niemimaan kärkeä, Farewell Spit -nimistä paikkaa. Tuntui, että ihan maailman reunalla ollaan. Lahdessa uiskenteli sadoittain joutsenia (ne on täällä kaikki mustia toisin kuin kotona) ja muitakin lintuja, mitä ei tunnistettu. Palatessa löydettiin ehkäpä maailman laitimmaisin suklaakauppa Collingwoodin kylästä meren rannalta, jossa myytiin ihan mieletöntä suklaatia! (Söin liikaa.)

Kävelemässä kohti Farewell Spitiä. Ehkä yksi rauhallisimpia paikkoja missä on koskaan tullut käytyä.

Odotettu etappi oli paluu Pictoniin, joulunviettokaupunkiin. Samalla palattiin lähtöpisteeseen Eteläsaaren kierroksella, nyt oli koko saari kierretty. Miksi me Oskun kanssa niin into-piukeana oltiin, niin siksi että luvassa oli purjehtimista! Jouluystävämme Sue ja Mark sanoi lähtiessä, että joka tiistai kello viisi iltapäivällä purjeet nostetaan kisaa varten. Mehän sitten liityttiin Entertainerin miehistöön viime tiistaina vailla kokemusta muusta kuin peräsimen kääntämisestä edelliseltä reissulta. Jos ei taitoa vielä ollut, niin intoa riitti sitäkin enemmän! Markin lempeännapakassa ohjeistuksessa tacking eli vastakäännös (jossa keulapurje kiepautetaan puolelta toiselle ja samalla vaihdetaan veneen suuntaa) sujui pian kuin vettä vain. Saatiin Oskun kanssa myös kunnia nostaa isopurje ylös. Skaba ei mennyt tällä kertaa ihan huikean menestyksekkäästi, mutta kokemusta karttui ja purjehduskärpänen pääsi puraisemaan pahemman kerran! On mieletön tunne, kun kone laitetaan sammuksiin, purjeet nostetaan, ja luonnonvoimat alkaa kiidättämään alusta tiukassa kulmassa aaltojen halki.

Kisaamassa kuningatar Charlotten vuonossa. Paatin etuosassa näkyvä merikarhu Donald ei uskonut, että joku voi uida avannossa. "No one's silly enough to break ice and then swin in the hole!"

Mark oli reiluna miehenä varannut illaksi burgerikamppeet vielä, joten viriteltiin grilli tulille ja nautittiin oikein miesporukalla mehevät hampurilaiset Entertainerin kannella. Samalla nähtiin taas yksi eksoottinen olio. Grillimaisteri-Oskulla olivat pihvit lentää mereen huomattuaan läpimitaltaan yli metrisen rauskun lipuvan majesteettisesti veneen ohitse. Melkoinen hirviö!

Iltagrillaukset Waikawan venesatamassa laadukkaalla äijäporukalla! Kuvassa vasemmalla aluksen päällikkö (ja muutenkin päällikkö) Mark, meidän isähahmo Uudessa-Seelannissa.

Illalla nautittiin vielä teet Markin kotona mainiossa seurassa ja juteltiin mukavia, kunnes oli aika jättää hyvästit. Se oli vähän ikävää, sillä seitsemäntoistatuhannen kilometrin päässä asuvaa kaveria ei välttämättä enää koskaan näe. Uskomattoman hieno mies! Äidillisen herttainen Sue-rouva oli poissa Pictonista tällä kertaa, joten häntä emme enää valitettavasti tavanneet.

Merimatka Pictonista Wellingtoniin näytti mm. tältä.

Aikaisin aamulla ajettiin lautalle. Merimatkalla vuonomaisemat oli taas kerran majesteettiset, ja muutaman miellyttävän tunnin jälkeen saavuttiin pääkaupunki Wellingtoniin Pohjoissaaren eteläkärkeen. Laivalla tavattiin vanhempi mukava pariskunta (NZ on täynnä vanhempia mukavia pariskuntia!) joka vinkkasi, että kannattaa käydä Uuden-Seelannin kansallismuseossa. Tällä maalla, jonka nimi on maorikielellä Aotearoa, "Pitkän valkoisen pilven maa", on ihan kiintoisa historia ja kulttuuri, joten päätettiin mennä pistäytymään. Monta tuntia vierähtikin ihmetellessä luonnonhistoriallisia asioita ja kulttuuria käsittelevissä näyttelyissä. Air New Zealandin osastolla päästiin myös tulevaisuuden lentokoneen matkustamoon, joka oli todella hämmästyttävä kokemus. Nähtiin myös maailman eeppisimmät matkustamoturvallisuusvideot! Katso vaikka itse klikkaamalla tästä.

Maorinuoriso oli kerääntynyt hyppimään Wellingtonin laitureilta.

Wellingtonista suunnattiin ensin Palmerston Northin kaupunkiin syömään vietnamilaista katusafkaa ja sen jälkeen kohti itää mielessä Norsewoodin kylän norjalaisvillapaidat ja idän surffirannat. Matkalle sattui kuitenkin yksi eeppisimmistä vierailukohteista ikinä. "Ancient Organ Museum" -kyltti tienposkessa herätti mielenkiinnon, ja päätettiin poiketa hetkeksi. Paikka oli vanhemman pariskunnan iso talo, joka oli  täynnä urkuja. Tyypeillä oli urkujen keräily vähän lähtenyt lapasesta, sillä soittimia oli talossa sataneljäkymmentä! Koeajettiin kaksimanuaalisia urkuja ja mielenkiintoista pianoa, jonka pedaaleja polkemalla vehje alkoi soittamaan jotain kappaletta ihan itsestään.

Enpä ollut ennen moista vekotinta soittanu!

Aotearoa on varsin vieraanvarainen maa. Poikkeuksia kuitenkin on, ja aivan joka paikassa ei suvaita non-self contained campereita, meitä, joiden matkailuajoneuvoa ei ole varustettu omalla vessanpöntöllä. Löydettiin sitten kuitenkin mukava ilmainen leirintäalue tuuliselta Tyynenmeren rannalta. Paikassa oli julkinen vessakin, joten päätettiin jäädä kieltomerkistä huolimatta - ei tarvitsisi ainakaan kyykkyskeidalla käydä. Pannukakkutaikinaa alustellessa vilkaisin olan ylitse ja haistoin välittömästi ikävyyksiä nähdessäni SECURITY-teippauksin varustellun Hyundain kurvaavan mestoille.
    "You guys cannot camp here!" ilmoitti tuikea miekkonen ja löi kouraan paperin. Tällä kertaa kuulemma selvittiin vain varoituksella, mutta toistamiseen jos joutuu huomauttamaan niin $700 (n. 450 €) sakot napsahtaa.
    "So pick up your gear and take off! Cheers!"
    "Cheers!"
Laitettuamme puoliksi rikotun kananmunan takaisin kennoon hyrskäytimme Toyotan käyntiin ja kurvasimme baanalle vailla paikkaa minne mennä. Jonkinasteisen harhailun ja etsinnän jälkeen löydettiin oiva paikka muutamankymmentä kilometriä pohjoisempaa ja tehtiin lättytaikina loppuun. Onni onnettomuudessa - sillä välin tähdet ehti syttyä taivaalle ja näky oli sellainen mitä valosaasteinen koto-Helsingin taivas ei koskaan tarjoa!

Uhkaava ukaasi

Etelän tähtitaivas

Seuraavana päivänä oli allekirjoittaneen ajovuoro. Oskari nukahti apukuskin paikalle, ja heräsi pahaa-aavistamatta tuntia myöhemmin Skydive Taupo -nimisen pytingin edestä. Nyt sitä mentiin! "On sitä tullut kouluruokaakin syötyä", totesi Oskari kylmän viileästi päätettyään hypätä. Saatiin paikat saman päivän lennolle. Taivaalta putoaminen oli hämmentävä kokemus. Jäätävän adrenaliinipurskeen sijaan koneesta pudottauduttua ihmeellinen rauha otti valtaansa, ja matka alas sujui kahtasataa pudoten maailman kauneutta ihmetellessä. (Oskari tosin kuulemma ulvoi täyttä kurkkua koko matkan alas! videolinkki youtubeen, featuring O. P. Koistinen) Uskomatonta! Pilviverhon läpi tultua teki melkein mieli liikuttua, niin upean näköinen oli Taupojärvi alla ja Tongariron vuoristo horisontissa. Viisitoistatuhatta jalkaa korkeutta kului loppuun aivan liian nopeasti, ja jäi kova nälkä hypätä uudestaan. Oli kuitenkin aika palata maanpinnalle, ja illaksi suunnattiin Taupon kaupunkiin syömään tuuman paksuista pihviä ja kasaa paistettuja perunoita kuin Tex ja Carson ikään.

Kiintoisia värejä vulkaanisessa järvessä Wai-O-Tapun kylässä. Osuvasti nimi on Artist's Palette.

Rotoruan kaupunki sijaitsee Bay of Plentyssä, maorikansan sydänmailla. Ja haisee vienosti mädälle kananmunalle maan tuliperäisyyden ja erityisesti rikin vuoksi. Katsastettuamme kaupunkia vähän aikaa suunnattiin takaisinpäin, mieli teki nähdä vähän geothermal ihmeitä (mitähän lienee suomeksi? Jotain maalämpöön liittyvää kuitenkin). Rotoruan ja Taupon välinen alue on hyvin vulkaanista mannerlaattojen saumakohdan vuoksi, ja sehän ilmenee sitten varsin mielenkiintoisina ilmiöinä. Nähtiin kupliva mutalähde, josta nousi isojen mutapulpahdusten lisäksi uhkea rikinkatku. Matkalle sattui myös kaikenvärisiä järviä, paljon haisevaa rikkihöyryä ja ties mitä ihmeellistä.
Nyt on ilta Tongariron kansallispuiston liepeillä, huomenna lähdetään ylittämään Tongariro Alpine Crossing, "maailman hienoin päivävaellus", kaksikymmentä kilometriä yli tulivuorten ja ohi vihreiden järvien, korkeutta parhaimmillaan reilut kaksituhatta metriä. Sitä odotellessa kia ora, kaikkea hyvää!

- Elias