Los Angelesin valot

Hollywoodin vilskettä. (Viis liikennevaloa?!)

Rauhaisa Uusi-Seelanti jäi taakse ja edessä oli Suuri maailma, Amerikka, ja sen länsirannikon sykkivä, monikasvoinen metropoli Los Angeles, "City of Angels", Enkelien kaupunki. Seelannissa kuultiin monenlaista juttua Losista, ja niiden perusteella päällimmäinen fiilis oli "no eipä se ilmeisesti kummoinen paikka liene, mutta käydään nyt katsomassa".

Ihme äijä Hollywood Boulevardilla

Hollywoodin Walk of Famelle oli Arnold Schwarzenegger, Marilyn Monroe, Aku Ankka ja muut maailmanstarat saaneet ihan oman tähden katuun!

Kahdentoista tunnin hyppäys hiljaisesta Aotearoasta, luonnon ihmemaasta, Tyynenmeren ylitse Kaliforniaan oli melkoinen. Niin lennon pituudelta, mutta myös fiilikseltä. Kaupunki oli iso ja meluisa, kaistoja oli moottoriteillä noin kahdeksan per suunta ja meininki aivan eri. LA, levoton Beverly Hillsissä asuvien maailmantähtien temmellyskenttä, kodittomien koti, suuren rahan ja köyhyyden ääripäiden kaupunki, vastakohtien ja ristiriitaisuuden, pinnallisuuden, raadollisuuden, epätoivon ja suurien mahdollisuuksien metropoli, kaupunki, jonka kadunkulmissa kodittomat kyyhöttävät "Please Help Homeless" -kyltit edessään samalla, kun tummennetut Porschet, Aston Martinit ja Mercedes-AMG:t sujahtelevat ohitse raharikkaat kyydissään.

Aucklandin lentoasemalla lähtöselvityksessä kävi ilmi, että Yhdysvaltoihin lähtevään koneeseen noustessa tiedossa on oltava paikka, missä nukkuu, sekä sen osoite. Pikapikaa lentoasemalla tehdyn hostellivarauksen johdosta paikaksi valikoitui listan ensimmäinen mesta, kuuluisa bilehostelli legendaarisessa Hollywoodin kaupunginosassa, länsimaisen viihdeteollisuuden kovassa ytimessä. Mikäs siinä, kunhan on tyyny pään alle ja katto päälle, tuumailtiin. Pelätyt USA:n rajamuodollisuudet olivat lopulta todella helpot, pari kysymystä ja se siitä sitten.

Kaliforniassa on rantakelit kesät talvet.

Saavuttiin keskelle Kalifornian hyytävintä talvea, jolloin lämpötila saattaa iltaisin laskea jopa alle kahdenkymmenen plusasteen (hrrrrr!) Suomipoikien kaivellessa pikkuhiljaa pitkähihaista laukustaan paikallisia näkyi jo toppatakit päällä. Täällä on siis ollut oikein sopivat ja miellyttävät ilmat. Ensimmäinen päivä tuli vietettyä hostellin lähimaastossa Hollywoodissa. Paikka oli odottamattoman nuhjuinen - ei sillä rouhean tyylikkäällä tavalla kuten Lontoo, vaan suorastaan hieman luotaantyöntävällä. Kuuluisa Hollywood Boulevard on puolillaan turistirihkamakauppoja ja toinen toistaan sopimattomampia alusvaateliikkeitä sekä kiertoajelujen tuputtajia (No thanks, Sir, ei meitä juuri nyt kiinnostaisi lähteä katsomaan Jacksonin Michaelin vanhaa kämppää tai sitä paikkaa missä Marilyn, Britney, Paris tai Selena asui, värjäsi tukkansa vaaleaksi, nousi limusiinista liian lyhyessä hamosessa tai pussasi Bieberin Justinia ensimmäisen kerran). Moiset jätimme väliin. Maailmantähtien elämästä edesottamuksista enemmän kiinnostuneille Losilla on kyllä valtavasti tarjottavaa!

Perjantaipäivä kului sitten kulutusyhteiskunnan iloissa, vietettiin muutama tunti outlet-kauppakeskuksessa MasterCardia vingutellen. Alettiin jo edellispäivänä ihmetellä kummallista löyhkää, joka liehui allekirjoittaneen repun liepeillä, mutta tutkimukset eivät tuottaneet tulosta. Shoppailun lomassa jokin naksahti päässä kohdalleen ja tajusin, että pari keitettyä kananmunaa oli jäänyt syömättä Tongariron alppiylityksellä viikkoa aikaisemmin - aivan, nehän ovat vielä siellä repun etutaskussa mihin ne silloin laitoin! (Kaikki, jotka tuntee kirjoittajalle ominaisen piirteen unohdella kampetta sinne tänne, voitte nauraa nyt.) Mädän kananmunan löyhkä oli sanoinkuvaamaton - ensihoitajana jo vuosia työskennellyt Oskarikaan ei muistanut moista ennen kokeneensa.

Jotain olisi tehtävä! Hetken mietittyämme vetäydyimme kauppakeskuksen saniteettitiloihin, jossa meistä rohkeampi karju, Oskari, nappasi repun ja alkoi operoida. Uhkea dunkkis levisi koko isoon vessaan, ja käsiä pestessä paikalle saapui pari kravattikaulaista siivoojaa kummastuneina.
   "Steve, what on Earth is this terrible stink?"
   Vaihdoimme Oskarin kanssa strategisen katseen vessan peilin kautta ja suoritimme pikaisen vetäytymisen kauppakeskuksen toiselle puolelle. Skragahemmot jäivät onneksi etsimään kummallisen löyhkän alkulähdettä eivätkä kiinnostuneet karvanaamaisista suomipojista sen enempää.

Selfiekuvaajista on aina yhtä hupaisaa ottaa salakuvia!

Toiseksi viimeisenä reissupäivänä, lauantaina, pohdittiin lähtöä joko Six Flagsin huvipuistoon tai viettämään rantaelämää kuululle Santa Monican alueelle. Huvipuiston huikeat vuoristoradat houkutteli meitä hurjapäitä kovasti - olivathan nahkamme parkkiintuneet jo Taupossa taivaalta viidestä kilometristä pudotessa - mutta mielettömiksi mainostetut jonot sai jättämään keissin välistä, pakkaamaan pyyhkeet ja biitsishortsit reppuun ja valitsemaan Santa Monican. Se osoittautuikin kertakaikkiaan hyväksi valinnaksi! Pitkän bussimatkan jälkeen (Losissa kaikki paikat on varsin kaukana toisistaan) löysimme itsemme aivan toisenlaisesta Los Angelesista, eläväiseltä ja rattoisalta Santa Monican 3. kadulta. Kylläpä täällä näyttikin mukavalta!

Biitsieloa Santa Monican rannalla

Hetken kaupungilla käppäiltyä ja surffi- sekä muita kauppoja kierreltyä siirryttiin rantaan ja todettiin olevamme juuri sellaisessa Kaliforniassa, jollaiseksi olemme Kalifornian aina kuvitelleetkin. Palmujen reunustamaa rantakatua pitkin lipuu matalasti muristen kahdeksansylinterisiä Camaroita, Mustangeja ja Challengereita ja toisella puolella on aivan valtava hiekkaranta, johon paikalliset ja turistit ovat saapuneet lauantaipäivän valoisaa aikaa viettämään. Ei kun sekaan vain! Vesi oli näin talvisaikaan varsin raikasta, meille siis aivan sopivaa. Kohta olikin jo auringonlaskun aika, talvisaikaan se laskee jo viideltä, joten seurailtiin auringon putoamista Tyyneenmereen satojen muiden ihmisten kanssa Santa Monican laiturilla. (Satojen ihmisten kanssa laiturilla? Amerikassa laituritkin on vähän isompia, oli siinä samalla laiturilla yksi huvipuistokin...)

Illalla Santa Monicassa nähtiin katutaiteilijoiden esityksiä, Huomatkaa supersympaattinen pikkuäijä jonon keulilla!

Tuosta vaan voltti neljän ihmisen yli!

Viimeisen illan kunniaksi päätettiin syödä pitkän kaavan mukaan ja päädyttiin mukavaan italialaiseen ravintolaan. Tarjoilijoiden kanssa oli mukava heittää läppää ja vieruspöydän nuori kolmen lapsen äiti pyyteli anteeksi lastensa aiheuttamaa häiriötä. There's absolutely no need to worry, Madam, we do like kids! Ei tullut mainittua, minkäkokoisista perheistä itse ollaan, mutta kyllä lapsiin on totuttu...
Ihmiset Amerikassa on mukavia! Ehkä eri tavalla kuin Vietnamissa tai Uudessa-Seelannissa. Vähän vähemmän muodollisia ja suorapuheisempia. Lupsakanpulskeat tarjoilijamiehet on äärettömän sympaattisia ja ottaa todella sydämensä asiaksi, että asiakas saa parasta mahdollista palvelua! Surffikaupan myyjättären iloinen hymy ja aito ystävällisyys jäi mieleen. Bussissa Hollywoodissa Santa Monicaan hymyilytti vastapäätä istunut latinoperhe, jolla ilmeisen alhaisenpuoleisesta toimeentulosta huolimatta (no eihän se raha onnea tuokaan!) oli syytä olla tyytyväinen ja iloinen ja näyttää se kaikille muille. Täällä ei kenties ihan samalla tavalla aleta joka toisen vieruskaverin kanssa heittämään small talkia, mutta mitäpä tuosta, juttukaverin kyllä saa aina jos haluaa.

Varsin raastavaa on huomata kurjuus, joka Los Angelesin kirkkaiden valojen varjoissa vallitsee. Kodittomia en ole missään nähnyt tällaista määrää - en Lontoossa, Pariisissa, Helsingissä, Sàigònissa tai missään muuallakaan. "ANYTHING HELPS" -kyltti edessään istuvat monenikäiset miehet ja naiset saavat miettimään ihmiskohtaloita. Missä tuo resuinen mies on ollut viisi vuotta sitten? Parran ja hiukset jos ajaisi ja puvun laittaisi päälle, niin ei erottuisi varmaan downtownin bisnesmiesten joukosta. Entäpä tuo riutunut nainen, jonka koko omaisuus näyttää olevan tuossa ostoskärryssä? Onko hänellä ollut joskus perhe, ystäviä? Mikä on saattanut hänet tuohon pisteeseen? Viimeisen illan kunniaksi nautitun kolmen ruokalajin illallisen tuoma mukava fiilis vaihtui hetkessä kalvavaksi syyllisyydentunteeksi parin korttelinmatkan päässä, kun näin taas yhden miehen asuvan makuupussissaan porttikongin nurkassa. Tuntuu hetkittäin suorastaan väärältä, että itsellä on mahdollisuus syödä vaikka mitä, ja nuo toiset elävät nälissään ja miettivät joka päivä, mistä sitä tänään saisi ruokaa, olisiko ihmiset tarpeeksi armollisia jotta saisi edes jotain suuhunpantavaa.

Tähän en tottunut.

Joka tapauksessa kolme päivää Losissa olivat mielenkiintoisia ja tarjosivat yhdenlaisen näkökulman mahdollisuuksien maahan, Yhdysvaltoihin. Ei toki muuta kuin pintaraapaisun - koko maasta ei missään nimessä voi tämän perusteella muodostaa mielikuvaa.

:)

Hollywood Boulevard

Älkää hätäilkö, Oskari ehti kuin ehtikin alta pois ajoissa ja tulee normaalin muotoisena kotiin!

Gracias, Enkelien kaupunki, et ollut sittenkään ollenkaan hullumpi paikka! Pärjäile!

- Elias

Pitkän valkoisen pilven maa

Cape Reinga ja hiljaisuus iltamyöhällä

Kuukausi Uudessa-Seelannissa on takanapäin ja vuorossa pohdiskelua aiheesta! Kaikki maan ihmeitä ei siinä ajassa kertakaikkiaan ehdi käydä läpi, mutta olipahan hyvä alku. Maa oli sanalla sanoen ihmeellinen.

NZ on yksi maailman suosituimmista reissukohteista, mitä ei ole viiden edellisen viikon perusteella mitään syytä ihmetellä. Reissaajia oli toki paljon, mutta ei ollenkaan liikaa eikä niin paljon kuin olin jossain vaiheessa ajatellut. Saksalaisia on varmasti ylivoimaisesti eniten - ne tunnistaa siitä, että ne yrittää silloin tällöin esittää olevansa jotain muuta kuin saksalaisia. Jucy Rentalsilta vuokrattu vihreä-violetti asuntoauto ja Lonely Planet -matkaopas, jonka kannessa lukee Neuseeland, paljastaa kuitenkin feikkauksen. Kaikki, keiden kanssa juteltiin, oli todella mukavaa porukkaa! Monet samanlaisia kuin suomalaiset, aluksi pientä ujoutta mutta sitten kun juttu alkaa luistaa niin todella miellyttävää sakkia!

Uudessa-Seelannissa asukkaita on nelisen miljoonaa ja asukastiheys on suurin piirtein sama kuin Suomessa. Miltähän tuntuisi, jos meidän kotimaahan tulisi satojatuhansia tai kenties miljoonia reissaajia joka vuosi? Ei voi kuin ihailla paikallisten suhtautumista turisteihin täällä - tuntuu, kuin kiwit oikein nauttisivat siitä, että saavat jakaa maansa ihmeitä koko maailman kanssa.

Tuli juteltua paljon myös paikallisten kanssa. Tiedättekö fiiliksen, kun leirintäalueelle on saanut auton veivattua parkkiin ja parinkymmenen metrin päässä olevasta asuntoautosta lompsii leppoisa nelivitonen perheenisä paikalle heittämään pientä mukavaa small talkia siitä, mistäs asti olette tulleet, kuinka pitkä reissu, mitä pidätteä tästä maasta, millainen teidän oma maanne on, ja niin edelleen. Ja niitä oikeasti kiinnostaa! Ei kai ne nyt muuten oikein vasiten tulisi juttelemaan, eihän. Se lämmittää mieltä ihan valtavasti!

Tai se, kun istahtaa laivaan ja vastapäätä istuu kuusikymppinen herrasmies, rouva kohta viereen. How are you -tyyppisellä kysymyksellä keskustelu lähtee käyntiin ja muutaman tunnin laivamatka sujuu rattoisasti vaihtaen ajatuksia kotimaista, maailmasta, tulevaisuudesta, menneisyydestä ja ties mistä. Kyseiset ihmiset olivat aktiivisia vapaaehtoistyön koordinaattoreita ja kävivät pari kertaa vuodessa Tansaniassa jossain kirkon ohjelman puitteissa. Aivan hirveän mielenkiintoista oli!

Ja ajatelkaa, millaiset mahdollisuudet paikallisella väellä on nauttia uskomattomasta luonnostaan vaikka joka päivä. Ei ole tavatonta, että kiwi lähtee keskellä viikkoakin duunista suoraan illaksi kalaan, purjehtimaan, surffaamaan tai patikoimaan. Sitten ajattelin, että ei Suomenkaan luonto hullumpaa ole. Mahdollisuuksia on vaikka mihin - Helsingissäkin, puhumattakaan muusta maasta. Jotenkin vain on niin, että luonto ei ole niin keskeisellä sijalla ihmisten elämässä; monille se on täysin vieras käsite. Tuntuu, että täällä useimmat lapset kasvaa luontoon kiinni, siitä tulee luonteva osa elämää jo pienestä pitäen.

(Varoitus, jos et jaksa paasausta, hyppää tämä kohta yli!) Ihmiset, viekää lapset ulos! Metsään! Merelle! Kalaan! Marjoja poimimaan! Tiedän kyllä, miten helppoa lapsille on iskeä se iPad käteen pariksi tunniksi, jotta saa itse rauhassa olla ja tehdä niitä "omia tärkeitä asioita". Mutta monin verroin arvokkaampaa on yhdessä vietetty aika, ja luonnossa se on usein vielä tuplasti parempaa. Kokemuksesta tiedän, on minuakin metsään kuskattu pienenä. Eikä muuten ollut hullumpaa.

No niin! Luiskahtipa reissublogi idealismin sivuraiteelle pahemman kerran. Mutta tämän olikin ehkä tarkoitus olla vähän tällainen pohdiskelevampi teksti koko tuosta kuukauden pätkästä, ja sen siitä saa, kun päästää tajunnan virtaamaan.

Liikennekulttuurista on pakko vähän puhua - tulimmehan tänne suoraan Vietnamista, missä liikennesääntöjä oli vain se yksi: pienempi väistää isompaa, ihan sama mistä suunnasta tullaan. Kerran Eteläsaaren länsirannikkoa pudotellessa Oskari meni mietteliääksi ja lausui sitten: "Ajaako ne Suomessa tosiaan tuolla tien toisella puolella?" Täällähän ajellaan tien vasemmalla puolella, britti-imperiumin peruja. Merkitsevämpää on kuitenkin se, että toiset otetaan huomioon - jos joku ajaa toista hitaammin, se joku vetää auton sivuun, jotta nopeampi pääsee turvallisesti ohi jatkamaan matkaa. Kättä heilautetaan joka välissä kiitokseksi. Matkan taittaminen on mukavaa - ja nopeusrajoitus on käytännössä aina 100 km/h (taajaman ulkopuolella), oli sitten sora- tai asvalttitie, serpentiinimutkaa tai pitkää suoraa. Kuskin vastuulle jää valita sopiva tilannenopeus. Systeemi toimii!

Vielä täytyy palata ihmisiin. En voi väittää, että kuukaudessa pääsisi pinnan alle ja tietäisi kaikki ikävät asiat mitä tähän yhteiskuntaan kuuluu - kaikissa maissahan on huonot puolensa. Mutta täytyy sanoa,että ihmiset ei valita mistään ja tuntuu olevan kovin tyytyväisiä eloonsa! Ainakin kaikki ne, kenen kanssa on tullut juteltua.

Cookinsalmen ylittävällä laivalla tuli kysäistyä taas yhdeltä vanhemmalta mukavalta pariskunnalta, että miten voi olla niin, että yhdessä maassa tuntuu olevan kaikki luonnon ihmeet? Vastaus oli mielenkiintoinen.
   "A story like this is often told... Alussa Jumala loi maailman. Jumala laittoi vuoria moniin paikkoihin, aavikkoa Saharaan, suuret Victorian vesiputoukset Afrikkaan, vehreitä maita toisaalle, paratiisisaaria Tyynellemerelle ja lumisia alueita kauas pohjoiseen ja etelään, ja niin edelleen. Lopuksi kaikkea oli jäänyt vähän yli, ja niistä Jumala loi Uuden-Seelannin."

Kun on nähnyt Abel Tasmanin kultaiset hiekat, turkoosin Tasmaninmeren, länsirannikon sademetsät, Foxin jäätikön, suurenmoisen Taupo-järven, henkeäsalpaavan Tongariron tulivuoret ja smaragdinvihreät järvet, majesteettisen Milfordin vuonon, Etelä-Alppien jylhät lumihuiput, leppeät Marlboroughin vuonojen tuulet, Alexandran karunkauniit aavikkokukkulat, Rotoruan ihmeelliset geotermiset ilmiöt, Catlinsin vehreät metsämaat, Farewell Spitin sadat mustat joutsenet, kauniin Wanakanjärven Etelä-Alppien sylissä, pienet siniset pingviinit Oamarussa, loputtoman Tyynenmeren aaltoineen, ja kauas pohjoiseen, kahden meren rajalle kurottuvan Cape Reingan, mystisen rauhan tyyssijan, ei tuo vanhan pariskunnan kertoma tarina tunnu alkuunkaan tuulesta temmatulta.

Niin. Sellainen oli se maa. Unohtumaton. Uskomaton. Loputtoman ihmeellinen. Sinne vielä toivon joskus palaavani!

Haere rā Aotearoa, hyvästi Uusi-Seelanti, kunnes jälleen tapaamme!

-Elias

PS. Lisää fiilistelyjä aiheesta kaipaaville: lukekaapa Makun, Raitan ja Salomen NZ-reissublogia osoitteessa tunkkinnepitakaa.blogspot.com! Se se vasta hauska on.

Kuvia en tällä kerralla laita enempää, mutta niitä on iso kasa nähtävissä täällä!

Se siitä. Kia ora, Aoteroa!

Elias jätti blogin viime kerralla kihelmöivän jännittävään kohtaan! Tongariroa ei oltu vielä ylitetty, eikä Uuden-Seelannin viimeisistä päivistä (siis meidän viimeisistä päivistä NZ:ssa, ei koko maan viimeisistä pävistä..) ollut tietoa.
Nyt voin kertoa teille tässä melkein kaiken. En kaikkea, koska liika on aina liikaa,

Varoitus, kiviä.

kunhan sitä ei ole liian vähän.
No, Tongariron ylityksestä aloittakaamme, koska kronologia on usein tarpeeseen. Tongariro, tuo tulivuoren, laavakivien ja rikinkatkuinen Mordor. Oli ihan jees. Paloin, taas. Noniin. asiaan!
Tongariro alpine crossing on siis noin 20 km mittainen taivallus alppiolosuhteissa, eli kohtuullisen korkealla merenpinnasta. Itse reitin korkein kohta taisi olla jotain hiukan yli 1800 metriä, mutta jos halusi olla vuorenvalloitusta, oli mahdollista kiivetä Mt Ngauruhoelle, jonka laki hipoo 2300 metriä, jääden tästä haamurajasta Wikipedian mukaan 9 metriä. 

Tarkkana nyt, todella tarkkana!

Tolonen ja maisema

Halusimme olla kovia luita ja päästä kukkulan huipulle. Lähdettyämme aamulla klo 5.30 bussilla kohti reitin alkupäätä, oli ainakin allekirjoittanut varma, ettei se nousu ole kuin huikonen vain! Klo 8 aikaan aloitimme nousun ja tunnin huikosen jälkeen olimmekin todennäköisesti sen aamun ensimmäiset vuorenhuiputtajat, ainakaan muita emme paikan päällä, (huom, vuoren huipulla, siis nimenomaan päällä) nähneet, Hetken aikaa ällisteltyämme tuulta ja maisemia, sekä otettuamme pakolliset selfiet ja uudet profiilikuvat yms. päätimme keskittyä olennaiseen, eli ruokaan. Ruokailusta mainitsen sen takia, että se venähti chileläisen psykologin takia. Jatkaessa matkaamme, huomasimme, että tämä rauhan tuulinen tyyssija oli kadonnut ja tilalle ilmestynyt n. 50 kpl innokkaita huipulle jo päässeitä turisteja (joita siis itsekin olemme), sekä vuorenrinteessä oli toiset samanverran huipulle halajavia lajitovereitamme. 

Joka tapauksessa, olimme kuluttaneet aikaa jo aivan liikaa ja alkoi pikataival kohti reitin loppua. Pikataival taittui jotakuinkin neljässä tunnissa. Neljään tuntiin mahtui ääretön määrä ihmisiä, useita kraatereita, kummallisen värisiä järviä, kuumuutta, pölyä, nousuja ja laskuja, mahtavia maisemia ja kananmunan katkua, ynnä muuta! Varsin monipuolinen kierros, täytyy sanoa. Paljon oli ihmisiä, vaellukselle oikeastaan ihan liikaa. Mutta siitä huolimatta käymisen arvoinen keikka. 

Ihmisiä riitti!

Lunta!

Näin punaista kun katsoin reissun jälkeen peiliin. Unohdin nimittäin aurinkorasvan, joka olisi ollut äärimmäisen tärkeä! No, vähän enemmän aftersunia ja puna katoaa kasvoilta. 

Punainen kraateri

Kaiken tämän tallustamisen jälkeen lähdimme hyrskyttelemään höyryveturillamme (höyry siksi, että joka ylämäessä pirssi päästi kammottavan hajun ja pienemmälle vaihteelle pykältäessä automaattiloota päästi tussahduksen. Toisinaan puhaltimista puski höyryä kuin veturista konsanaan. Saduista tutun veturin vihellyksen virkaa toimitti tyytti, joka silloin tällöin itsekseen kertoi olemassaolostaan. Tässä syitä höyryveturi-nimelle.) Forgotten World Highwaylle. Matkan varrella ajoimme pienen itsenäisen valtion läpi, jonka presidenttinä toimi muistaakseni Billy-niminen vuohi. Tämä yksi nykyajan politiikoista selvisi vaalien voittajaksi syötyään vastapuolen äänestyslaput. Tultuamme valtioiden rajalle, näimme tienvarressa kyltin, jossa luki You are now leaving The Republic, welcome back to New Zealand. Selvisimme näistä rajamuodollisuuksista vaikeuksitta.

Forgottonen Wolrd Highway

Selvitimme tämän mutkaisen ja mäkisen maisemaosuuden kunnialla ja saavuimme Surf Highwaylle New Plymouthiin, jossa suoritin pakollisen surffisession mustahiekkaisen rannan välittömässä läheisyydessä. Elias hoiti sillävälin velvollisuuksiaan Starbucksissa, koska internet ja kahvi.
En siis päässyt rannan välittömästä läheisyydestä kovinkaan kauas, koska merenkäynti oli sangen voimallista ja taitoni ovat kohtalaisen kehnonlaiset sitä vastaan. Tyydyin sitten jäämään rannemmas, jossa isät opettivat 5-7 vuotiaita poikiaan surffaamaan. Olin melkein yhtä hyvä. Mutta yhtäkaikki, kivaa oli!
Surf Highwaylta suuntasimme kohti Cape Reingaa, Uuden Seelannin pohjoisinta kolkkaa. Sinne ajo kesti 2 päivää. Yövyimme Sheep Worldin leirintäalueella, jota vanhemman puoleinen humoristiherra pyöritti. Paikka oli siitäkin mielenkiintoinen, että näimme paikanpäällä suurimman twerkkaavan risun, mitä koskaan. (Ks. yst. blogiteksti, Beach is the road ja vänkärin paikka on hyvä paikka). 

Täällä oli Uuden-Seelannin vanhin toimiva kauppa. jo vuodesta 1832.

Cape Reinga, Maorien pyhä paikka, koska kuolleiden henget tulevat alueelle puhdistautumaan ennen kuin jatkavat matkaansa kohti taivasta, Hawaikia. Cape Reinga, paikka jossa on majakka ja paikka jossa kaksi merivirtaa kohtaavat toisensa. Maoritarinoiden mukaan siinä kohtaavat mies- ja naismerivirta ja ne tanssivat löydettyään toisensa. Tämän tanssin seurauksena paikalla on pyörteitä ja ristiaallokkoa. Aikamme rauhoituttuamme maailman laidalla merta katsellen ja kuvaillen poistuimme yön pimeydessä kohti leirintäaluetta. 

Etäisyyksiä riittää

Yö on ominaista liikuskeluaikaa useille eläimille. Niin myös Possumeille, suomeksi niinkin outo kuin Kettukusu. Kaksi tämän lajin edustajaa koki maallisen matkansa erittäin päättyneeksi tallusteltuaan edellämainitun höyryveturimme eteen. Tumps vain x2 ja palvelus Uuden-Seelannin luonnolle oli tehty. Possum nimittäin on siellä turkiseläimeksi istutettu tulokaslaji, joka on varsin haitallinen paikalliselle luonnolle ja valtiolla on ollut jo vuosikaudet projektina hävittää moinen tuholainen. Nykyisin toimintaa ilmeisesti on tehostettu entisestään ja yhä useampi päätyy turistien ja varmasti paikallistenkin päihin, käsiin ja kaulalle merinovillalla höystettyinä tuotteina. Tätä tekstiä kirjoitettaessa ei vahingoitettu yhtään eläintä. 

Cape Reinga, majakka ja merivirtojen tanssi

Ajelimme lopulta Aucklandiin torstaina 22. päivä tammikuuta ja nousimme lentoon illalla klo 20.30. Olimme perillä Los Angelesissa, enkeleiden kaupungissa, torstaina 22. päivä tammikuuta klo noin 11. Elämme siis kaksi kertaa torstain 22. päivä tammikuuta. Jännää, eikö? Muutama päivä enään jäljellä tätä lystiä ja sitten pääsemmekin jo takaisin rakkaaseen kotimaahamme! 

Reissu on ollut pitkä ja monivaiheinen. Mutta rikastuttava ja opettava.
Kiitos. 

-Oskari 

Kuplivaa mutaa ja muita kummallisuuksia

"Elias, syyäänkö me aamupalaksi niitä sandwiches?" kysäisi Oskari muuan päivä. Reissuun on kotiuduttu siinä määrin, että paikallinen kieli tunkeutuu lauseiden osaksi kuin varkain - onhan täällä Uudessa-Seelannissa tätä kirjoitettaessa vietetty jo 26 päivää! Kielen kanssa on tultu toimeen ja ihmisten kanssa myös. Enemmän tahi vähemmän seikkailupitoisia päiviä on taas sitten viime postauksen tullut vietettyä, mutta koitetaan nyt mahduttaa edes tärkeimmät asiat tähän! Koettakaahan jaksaa lukea, tästä saattaa tulla pitkä.

Abel Tasman oli hollantilainen purjehtija, joka joskus viime vuosituhannen puolenvälin jälkeen seilasi Uuden-Seelannin maille. Paikallinen maoriväestö ei ottanut miekkosta vastaan lämmöllä, joten Abel joutui nostamaan purjeensa ja kiitämään tiehensä. Nimi kuitenkin jäi elämään moniin paikkoihin, ja yksi näistä oli Abel Tasmanin kansallispuisto, jossa kävimme tekemässä puolikkaan päivän vaelluksen muutama päivä sitten.

Näkymää Abel Tasmanin rannikkoreitin varrelta

Taas kerran tuli todettua, että Uusi-Seelanti on all-in-one, samassa maassa on ihan kaikenlaista maisemaa. Paikka oli kuin suoraan matkailumainoksista, olisimme voineet olla missä tahansa Etelämeren saarista, tai vaikka Malediiveilla. Vesi oli turkoosia, hiekkarannat valkoisia. Otettiin taksivene ja mentiin vajaan tunnin merimatka jonnekin päin kansallispuistoa, josta lähdettiin sitten kävellen taittamaan matkaa kohti lähtöpaikkaa. Polku nousi välillä kukkuloille, josta aukesi massiiviset näkymät Tasmaninmerelle, välillä sukelsi sademetsiin joissa sirkkojen siritys huumasi korvia, toisinaan poikkesi hetkeksi hiljaisille kauniille hiekkarannoille. Hienoa, varsin hienoa.
Vietettiin vähän rauhallisempi päivä Nelsonin kaupungissa ja päätettiin sitten lähteä vielä tutkimaan Abel Tasmanin pohjoispuolta. Sieltä tuhansien mutkien ja mäkien takaa löytyikin vaikka mitä! Takakan pieni, sympaattinen ja vähän hipahtava kaupunki, jossa myytiin ihan kaikenlaista kampetta.

Kadunvarsitaidetta Takakassa, Golden Bayn kaupungissa

 Jatkettiin matkaa kohti niemimaan kärkeä, Farewell Spit -nimistä paikkaa. Tuntui, että ihan maailman reunalla ollaan. Lahdessa uiskenteli sadoittain joutsenia (ne on täällä kaikki mustia toisin kuin kotona) ja muitakin lintuja, mitä ei tunnistettu. Palatessa löydettiin ehkäpä maailman laitimmaisin suklaakauppa Collingwoodin kylästä meren rannalta, jossa myytiin ihan mieletöntä suklaatia! (Söin liikaa.)

Kävelemässä kohti Farewell Spitiä. Ehkä yksi rauhallisimpia paikkoja missä on koskaan tullut käytyä.

Odotettu etappi oli paluu Pictoniin, joulunviettokaupunkiin. Samalla palattiin lähtöpisteeseen Eteläsaaren kierroksella, nyt oli koko saari kierretty. Miksi me Oskun kanssa niin into-piukeana oltiin, niin siksi että luvassa oli purjehtimista! Jouluystävämme Sue ja Mark sanoi lähtiessä, että joka tiistai kello viisi iltapäivällä purjeet nostetaan kisaa varten. Mehän sitten liityttiin Entertainerin miehistöön viime tiistaina vailla kokemusta muusta kuin peräsimen kääntämisestä edelliseltä reissulta. Jos ei taitoa vielä ollut, niin intoa riitti sitäkin enemmän! Markin lempeännapakassa ohjeistuksessa tacking eli vastakäännös (jossa keulapurje kiepautetaan puolelta toiselle ja samalla vaihdetaan veneen suuntaa) sujui pian kuin vettä vain. Saatiin Oskun kanssa myös kunnia nostaa isopurje ylös. Skaba ei mennyt tällä kertaa ihan huikean menestyksekkäästi, mutta kokemusta karttui ja purjehduskärpänen pääsi puraisemaan pahemman kerran! On mieletön tunne, kun kone laitetaan sammuksiin, purjeet nostetaan, ja luonnonvoimat alkaa kiidättämään alusta tiukassa kulmassa aaltojen halki.

Kisaamassa kuningatar Charlotten vuonossa. Paatin etuosassa näkyvä merikarhu Donald ei uskonut, että joku voi uida avannossa. "No one's silly enough to break ice and then swin in the hole!"

Mark oli reiluna miehenä varannut illaksi burgerikamppeet vielä, joten viriteltiin grilli tulille ja nautittiin oikein miesporukalla mehevät hampurilaiset Entertainerin kannella. Samalla nähtiin taas yksi eksoottinen olio. Grillimaisteri-Oskulla olivat pihvit lentää mereen huomattuaan läpimitaltaan yli metrisen rauskun lipuvan majesteettisesti veneen ohitse. Melkoinen hirviö!

Iltagrillaukset Waikawan venesatamassa laadukkaalla äijäporukalla! Kuvassa vasemmalla aluksen päällikkö (ja muutenkin päällikkö) Mark, meidän isähahmo Uudessa-Seelannissa.

Illalla nautittiin vielä teet Markin kotona mainiossa seurassa ja juteltiin mukavia, kunnes oli aika jättää hyvästit. Se oli vähän ikävää, sillä seitsemäntoistatuhannen kilometrin päässä asuvaa kaveria ei välttämättä enää koskaan näe. Uskomattoman hieno mies! Äidillisen herttainen Sue-rouva oli poissa Pictonista tällä kertaa, joten häntä emme enää valitettavasti tavanneet.

Merimatka Pictonista Wellingtoniin näytti mm. tältä.

Aikaisin aamulla ajettiin lautalle. Merimatkalla vuonomaisemat oli taas kerran majesteettiset, ja muutaman miellyttävän tunnin jälkeen saavuttiin pääkaupunki Wellingtoniin Pohjoissaaren eteläkärkeen. Laivalla tavattiin vanhempi mukava pariskunta (NZ on täynnä vanhempia mukavia pariskuntia!) joka vinkkasi, että kannattaa käydä Uuden-Seelannin kansallismuseossa. Tällä maalla, jonka nimi on maorikielellä Aotearoa, "Pitkän valkoisen pilven maa", on ihan kiintoisa historia ja kulttuuri, joten päätettiin mennä pistäytymään. Monta tuntia vierähtikin ihmetellessä luonnonhistoriallisia asioita ja kulttuuria käsittelevissä näyttelyissä. Air New Zealandin osastolla päästiin myös tulevaisuuden lentokoneen matkustamoon, joka oli todella hämmästyttävä kokemus. Nähtiin myös maailman eeppisimmät matkustamoturvallisuusvideot! Katso vaikka itse klikkaamalla tästä.

Maorinuoriso oli kerääntynyt hyppimään Wellingtonin laitureilta.

Wellingtonista suunnattiin ensin Palmerston Northin kaupunkiin syömään vietnamilaista katusafkaa ja sen jälkeen kohti itää mielessä Norsewoodin kylän norjalaisvillapaidat ja idän surffirannat. Matkalle sattui kuitenkin yksi eeppisimmistä vierailukohteista ikinä. "Ancient Organ Museum" -kyltti tienposkessa herätti mielenkiinnon, ja päätettiin poiketa hetkeksi. Paikka oli vanhemman pariskunnan iso talo, joka oli  täynnä urkuja. Tyypeillä oli urkujen keräily vähän lähtenyt lapasesta, sillä soittimia oli talossa sataneljäkymmentä! Koeajettiin kaksimanuaalisia urkuja ja mielenkiintoista pianoa, jonka pedaaleja polkemalla vehje alkoi soittamaan jotain kappaletta ihan itsestään.

Enpä ollut ennen moista vekotinta soittanu!

Aotearoa on varsin vieraanvarainen maa. Poikkeuksia kuitenkin on, ja aivan joka paikassa ei suvaita non-self contained campereita, meitä, joiden matkailuajoneuvoa ei ole varustettu omalla vessanpöntöllä. Löydettiin sitten kuitenkin mukava ilmainen leirintäalue tuuliselta Tyynenmeren rannalta. Paikassa oli julkinen vessakin, joten päätettiin jäädä kieltomerkistä huolimatta - ei tarvitsisi ainakaan kyykkyskeidalla käydä. Pannukakkutaikinaa alustellessa vilkaisin olan ylitse ja haistoin välittömästi ikävyyksiä nähdessäni SECURITY-teippauksin varustellun Hyundain kurvaavan mestoille.
    "You guys cannot camp here!" ilmoitti tuikea miekkonen ja löi kouraan paperin. Tällä kertaa kuulemma selvittiin vain varoituksella, mutta toistamiseen jos joutuu huomauttamaan niin $700 (n. 450 €) sakot napsahtaa.
    "So pick up your gear and take off! Cheers!"
    "Cheers!"
Laitettuamme puoliksi rikotun kananmunan takaisin kennoon hyrskäytimme Toyotan käyntiin ja kurvasimme baanalle vailla paikkaa minne mennä. Jonkinasteisen harhailun ja etsinnän jälkeen löydettiin oiva paikka muutamankymmentä kilometriä pohjoisempaa ja tehtiin lättytaikina loppuun. Onni onnettomuudessa - sillä välin tähdet ehti syttyä taivaalle ja näky oli sellainen mitä valosaasteinen koto-Helsingin taivas ei koskaan tarjoa!

Uhkaava ukaasi

Etelän tähtitaivas

Seuraavana päivänä oli allekirjoittaneen ajovuoro. Oskari nukahti apukuskin paikalle, ja heräsi pahaa-aavistamatta tuntia myöhemmin Skydive Taupo -nimisen pytingin edestä. Nyt sitä mentiin! "On sitä tullut kouluruokaakin syötyä", totesi Oskari kylmän viileästi päätettyään hypätä. Saatiin paikat saman päivän lennolle. Taivaalta putoaminen oli hämmentävä kokemus. Jäätävän adrenaliinipurskeen sijaan koneesta pudottauduttua ihmeellinen rauha otti valtaansa, ja matka alas sujui kahtasataa pudoten maailman kauneutta ihmetellessä. (Oskari tosin kuulemma ulvoi täyttä kurkkua koko matkan alas! videolinkki youtubeen, featuring O. P. Koistinen) Uskomatonta! Pilviverhon läpi tultua teki melkein mieli liikuttua, niin upean näköinen oli Taupojärvi alla ja Tongariron vuoristo horisontissa. Viisitoistatuhatta jalkaa korkeutta kului loppuun aivan liian nopeasti, ja jäi kova nälkä hypätä uudestaan. Oli kuitenkin aika palata maanpinnalle, ja illaksi suunnattiin Taupon kaupunkiin syömään tuuman paksuista pihviä ja kasaa paistettuja perunoita kuin Tex ja Carson ikään.

Kiintoisia värejä vulkaanisessa järvessä Wai-O-Tapun kylässä. Osuvasti nimi on Artist's Palette.

Rotoruan kaupunki sijaitsee Bay of Plentyssä, maorikansan sydänmailla. Ja haisee vienosti mädälle kananmunalle maan tuliperäisyyden ja erityisesti rikin vuoksi. Katsastettuamme kaupunkia vähän aikaa suunnattiin takaisinpäin, mieli teki nähdä vähän geothermal ihmeitä (mitähän lienee suomeksi? Jotain maalämpöön liittyvää kuitenkin). Rotoruan ja Taupon välinen alue on hyvin vulkaanista mannerlaattojen saumakohdan vuoksi, ja sehän ilmenee sitten varsin mielenkiintoisina ilmiöinä. Nähtiin kupliva mutalähde, josta nousi isojen mutapulpahdusten lisäksi uhkea rikinkatku. Matkalle sattui myös kaikenvärisiä järviä, paljon haisevaa rikkihöyryä ja ties mitä ihmeellistä.
Nyt on ilta Tongariron kansallispuiston liepeillä, huomenna lähdetään ylittämään Tongariro Alpine Crossing, "maailman hienoin päivävaellus", kaksikymmentä kilometriä yli tulivuorten ja ohi vihreiden järvien, korkeutta parhaimmillaan reilut kaksituhatta metriä. Sitä odotellessa kia ora, kaikkea hyvää!

- Elias

Maastopyöräilyä ja mutkaisia teitä.

Niin sitä on melkein viikko taas viime postauksesta mennä sytkytelty pitkin ja poikin tämän kaukaisen maan teitä ja kinttupolkuja. Aika on kulunut melko mukavasti maisemia katsellessa, maastopyörillä ajellessa ja oksentaessa.

Elias laiskuuden alkulähteillä

Edellisen postauksen loppupuolelta, siis Slope Pointista on keretty Te Anauhun, kaupunkiin, joka ei tarjonnut meille oikeastaan muuta kuin polttoainetta. Tosin muille, siis Salomelle, Raitalle ja Makkulle, paikka tarjosi saunankin. No kaikkea ei voi saada ja matka jatkuikin kohti Milford Soundia, legendaarista vuononpätkää. Opin tälläkin reissulla uuden sanan englannista, tai siis uuden merkityksen sanalle sound, joka tarkoittaa äänen lisäksi joesta muodostunutta vuonoa. Elias, kävelevä sanakirja, valisti minua mutkaisilla vuoristoteillä asiasta.

Mökkipaikka?

Ennen tätä luonnonihmettä, siis vuonoa, pysähdyimme ehkä maailman hienoimmalle leirintäalueelle, varma tittelistä en kylläkään ole, koska paikka maksoi huikeat 6 dollaria per lärvi. Mutta joka tapauksessa. Kaunis kirkasvetisen järven ranta vuorten katveessa, metsän ympäröimänä. Porukkaa kyllä riitti ja sattuipa muutama muu suomalainenkin samoille mestoille! Kuinka helppoa olikin puhua suomen kaunista ja ah, niin helppoa kieltä! Tosin UNO-pelit jouduttiin pelaamaan englanniksi saksalaisten pelikavereidemme takia, mutta ei se haitannut! Onhan tuota enklantia tullut tahkottuakin jo niin että se tulee kuin tervaa vain. Paitsi Eliaksella, jolla se tulee kuin vettä vain..

Unopelit Suomi vs Saksa

Milford Sound tarjosi meille mahdollisuuden vuonoristeilyyn ja mahdollisuuden nähdä kauniin vuonomaiseman, lumihuippuisia vuoria, meren, vesiputouksia ja hylkeitä hyvin läheltä. Täyteen ahdettu Jucy-niminen laiva (jonka nimisiä autoja tämä maa on täynnänsä pullollaan saksalaisia) johdatteli meitä pitkin ja poikin vuonoa ja lypsi sisältään sekä tietoa että ilmaista teetä ja kahvia. Tämä puolitoistatuntinen oli varsin antoisa maisemien suhteen, unohtamatta tietenkään vesiputouksen antamaa sivusuuntaista suihkua.

Milford Sound

Tästä aloimme painelemaan kohti Queenstownia, mutta ennen sitä kolmen tunnin pikku trekki Key Summit-nimiseen paikkaan, Erittäin kaunis lyhyt alppivaellus, jonka aikana jälleen monipuolinen luonto nousi kunniaan. Ensin sademetsää, sitten karumpaa ylänköä, siis puskia ja mitä lie, ja lopuksi jylhää ja ehtaa alppimeininkiä. Mäennyppylän (korkeus vähän reilut muistaakseni 900m) näimme melkein suomalaisia, siis perheen, joka on asunut viimeiset 20 vuotta maailmalla. Johan nyt! Vaikka kuinka kauas tulee Suomen maasta, niin eroon maanmiehistä ei pääse! Toisaalta, ei se minua nyt haittaakkaan.

Suihku

Saavuimme viimein Queenstowniin, jossa pakollinen paha oli päästä syömään Fergburgerin maailmankuulua hampparimättöä jo vuodesta 2000! 40 minuutin tiukan odotuksen päätteeksi pääsimme tilaamaan hampparit ja pyöreän tunnin kuluttua jonotuksen aloittamisesta saimme kouriimme nämä liukuhihnatyön mestariteokset. Liukuhihnaa siinä mielessä, että Fergburgerin vieressä toimi samaisen firman leipomo, josta hampparisämpylät tuotiin suoraan sisään pihakautta varsin näyttävästi. Sisällä sitten puolenkymmentä ukkoa alkoi mättää täyteitä burgerin sisään ja kohta koko komeus olikin valmis. Yhteensä näkyvillä paikalla oli kymmenkunta henkilökuntaan kuuluuvaa. Muutama kävi jakamassa jonoon, joka oli ainakin 50metriä pitkä, ruokalistaa toiminnan nopeutumiseksi. Homma toimi, kokoa ruuassa riitti ja hyvää oli! Paitsi ei se vielä aivan peitonnut helsinkiläisen Midhill burgerin mättöjä. Kyllä suomalainen vie!
Burgerit mahassa suuntasimme Wanakaan vievälle tielle, mutta pysähdyimmekin yöksi Alexandran tienhaaran risteykseen, koska ajattelimme käydä kyseisen tien päässä ajamassa hieman maastopyörällä. Kertovathan jotkut lähteet, että kohde on oikea maastopyöräilijöiden taivas.
Pyörät vuokrattuamme päädyimme ajelemaan aavikoksi luokitellulle alueelle korkeille kukkuloille. Reittejä kyllä riitti ja hauskaa oli! Paitsi ylämäet oli alamäkiä nihkeempiä ja alamäet oli ylämäkiä kivempiä. Muutaman kerran tosin eksyimme reitiltä ja löysimme itsemme lammasaitauksen nurkasta pohtimassa parasta reittivalintaa. Kameraa emme vaivoiksemme ottaneet, joten kuvia äksönistä ei ole!
Edellämainittu ylämäki-alamäki asetelmasta johtuen päädyimme seuraavana päivänä ajamaan Wanakaan downhilliä eli alamäkeä. Tosin ylämäkeenkin jouduimme, koska mikä menee ylös, tulee myös alas.
Päivän aloitimme eilisestä hyväksi todetulla puolikkaalla Subway-sämpylällä ja mukaan otimme nelisen litraa vettä, sekä tietenkin täysjousitetut maastopyörät. Niillähän kelpasi pistellä pitkin metsäisiä kinttupolkuja yli kivien, kantojen ja hyppyreiden. Harvoin on niin kivaa ollut pyörän selässä! Täytynee siis joskus ajaa uudelleen.

Key Summit 919m

Neljä tuntia meni että hurahti ja jouduimme palauttamaan pyörät ikään kuin kesken kaiken. Kaiken kruunasi herkullinen jäätelö, uiminen (Elias innostui järvestä niin, että ajoi suoraan pyörällä järveen) ja reissusuunnitelman tekeminen.
Kohta pistelimme jo menemään kohti Haastin pikkukylää joka sijaitsee West Coastilla. Menomatkalla allekirjoittanut kuitenkin alkoi voida kohtalaisen pahoin. Kyllähän te tiedätte. Sellainen mahatauti olo, mahaan koskee ja oksettaa, ei kovin nastaa vai?

Kaara aivan kuutamolla.

Pysähdyimme kaikeksi onneksi backpackersiin, hostellin tapainen ratkaisu, yöksi, joten pääsin lervaamaan ihka-aitoon posliinipönttöön. Koko yö meni asiaa harjoitellessa ja osa seuraavaa päivääkin. Kun alkoi tuntumaan ettei mikään pysy sisässä, alkoi olla aika kokeilla paikallista terveydenhuoltoa. Greymouthiin asti ajettuamme, lähin kaupunki Haastista pohjoiseen, pääsin sairaalaan. Tai siis ovista sisään vain saadakseni ohjauksen toiseen rakennukseen, vain saadakseni ohjauksen toiselle puolelle katua. No, täällä pääsin lääkärille ja hän antoi kaikenmaailman tropit mätettäväksi ja niillähän paha olo on melkein kokonaan selätetty. Eli ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia haasteita!
Tällaisilla ajatuksilla lähellä paikkaa Nelson.
Seuraavaksi olotilasta riippuen joko vähän tallustelemaan Abel Tasmaniin tai purjelautailemaan Nelsoniin.

-Oskari

Puoli kierrosta Eteläsaarta kellon suuntaan

Syöksysämpylä-Toyota tottelee Oskua.

Uuden-Seelannin eteläkärki Slope Point lähestyy mutka mutkalta ja Catlinsin metsämaat jää hiljalleen taakse. Valkoinen syöksysämpylämme taittaa serpentiiniteitä vauhdilla (miten täällä VOI olla satasen rajotus?) ja edellinen suihku oli joskus viime vuonna, niinkö se oli, Osku? Välipäivät ja uusivuosi on mennyt taas monenlaisten kokemusten parissa, joista tässä muutamia mainittakoon!

Näkymä Pacific Coast Highwayltä

Joulunpyhien jälkeen hyvästeltiin Pictonin kaupunki ja jo aiemmassa postauksessa ylistetyt Sue ja Mark, jotka meidät ottivat jouluksi alakertaansa asumaan. Pictonista lähdettiin pudottelemaan kohti etelää Tyynenmeren puoleista rannikkoa pitkin. Sitä maisemaa! Välillä pysähdyttiin ihmettelemään hylkeitä, jotka hengailivat hyväntuulisina rantavedessä maantien laidan lähellä. Aurinko laski vuorten taakse ja parkkeerattiin jonnekin päin rannikkoa autot yöksi. Päätä tyynyyn ja meren laulu korvissa nukkumaan.



Etelän suurin kaupunki, Christchurch, tuli ohitettua sitä sen kummemmin ihmettelemättä. Tuli kuitenkin käytyä iltateellä tyttöjen sohvasurffauskaverilla; sympaattinen John-setä keitti Earl Greytä ja soitti itsetekemiään kappaleita kitaralla. Mestoilla oli myös pari aivan mukavaa saksalaistyttöä, joiden kanssa oli mukava vaihtaa reissukuulumisia.

Kylässä Johnilla

Yks päiväretki tehtiin Waitaki-joelle. Joki oli ihan melkein kuivunut, mutta jonkun verran vettä vielä siellä täällä virtasi. Patikoitiin muutama kilometri parhaimmillaan useita kymmeniä metrejä syvän jokiuoman pohjalla ja taas saatiin ihmetellä mitä kaikkea sitä voi yhteen maahan mahtua.

Raita patikoi Waitaki-joella.

Töllit ja jyhkeät maisemat

Luonnon monipuolisuus täällä on varmasti ihmeellisintä. Täällä on ihan kaikenlaista! Vuoristoa, merta, järviä, jokia, tasankoja, alankoja, ylänköjä, syvänköjä, lunta, kesää... Yksi lempinimi tälle maalle on kuulemma Godzone, Jumalan paikka - aikoinaan joku viisas sanoi Uutta-Seelantia Jumalan omaksi maaksi. No, maisemien perusteella tuntuu kyllä, että tämän luomiseen on varmaankin käytetty ihan kunnolla aikaa. Hiljaiseksi vetää kerta toisensa jälkeen, aina uudestaan ja uudestaan.
Tuossa ennen uuttavuotta päätettiin Raitaa lukuunottamatta lähteä raftaamaan eli laskemaan koskea kumiveneellä. Suolaisesta hinnasta huolimatta kannatti! Mentiin meidän finskinelikko, pari brittiä ja kiwi-ohjaaja samalla botskilla. (Kiwi tarkoittaa uusiseelantilaista.) Hurjaa oli, vesi oli kylmää ja kuin ihmeen kaupalla onnistuttiin olemaan kaatumatta! Pari tuntia pidettiin hauskaa joella ja päästiin uimaankin, kun pahimmat kosken pauhut oli jo takana.

Team Finland.

Muut meloo tosissaan, Salome ehti vielä huomioida kamerankin

Uudenvuoden aattona saavuttiin Dunedinin kaupungin liepeille. Osa otti surffilaudat alleen muutamaksi tunniksi kuululla St. Clairin surffibiitsillä, minä ja Salome lähdettiin tutkimaan Dunedinin kaupunkia. Se oli vähän kuin paikallinen Jyväskylä, pieni, ihan kiva opiskelijakaupunki, jossa ei näyttänyt olevan yhtään ketään, kun kaikki oli kesälomalla. Illemmalla palattiin kaupunkiin burgereille ja lähdettiin hakemaan asemia uudenvuoden vastaanottoa varten. Niin siinä sitte kävi, että alko satamaan, ja vieläpä lujaa. Ei jaksettu enää enempää pitää iltakylää syöksysämpylän peräosastolla (sitäkin kokeiltiin aiemmin päivällä), niin mentiin sitte paikalliseen mäkkäriin istumaan iltaa ja ihmeteltiin, että onhan se tämäkin omalla tavallaan ainutlaatunen uudenvuoden aatto. Toista tuntia kun oltiin siinä mukavia juteltu, niin ilta sai kiintoisan käänteen, kun Makkun perässä pöytään istahti Suomi-fanaattinen kiwi nimeltä Maxim. Rupesi siinä latelemaan suomenkielisiä lauseita ja hehkuttamaan, kuinka mielenkiintoisia suomalais-ugrilaiset kielet ovat. Lateli faktoja, mitä ei ite edes tiedetty, ja kehui aikovansa tulla Suomeen ja lähteä kiertämään Karjalaa ja tutkimaan miten siellä suomensukuisia kieliä puhutaan. Kyllä oli finskit taas kapulalla päähän lyötyjä, että miten kaupungissa, joka on Suomesta kauimpana maailmassa (oikeasti) voi löytyä häiskä, joka on ihan intona meidän kieleen. Oli aivan hauskaa ja käytiin Maximin kanssa kattomassa myös raketteja. Kutsu kyläänkin kotiinsa seuraavaksi päiväksi!

Viimeinen ehtoollinen Dunedinissa. Osku otti varalta kaksi lampaanpotkaa.

Aamu Brightonissa

Vuosi 2015 valkeni Brightonissa, Dunedinin eteläpuolella kauniisti, niin kuin useimmat aamut täällä. Käväistiin aamupalan jälkeen rannalla kävelemässä ja katselemassa aaltoja ja palattiin leiriin. Suunniteltiin tulevia reittejä Dunedinista eteenpäin, minä ja Osku puolisen minuuttia ja tytöt hieman perusteellisemmin. Uuden vuoden kunniaksi käytiin vielä koko jengillä Dunedinissa syömässä irlantilaisessa tavernassa vallan erinomaista pubisafkaa, ennen kuin Syöksysämpylän ja Grazy-Nissanin tiet erkaantuivat. Yritettiin vielä löytää eilen sovittua kyläpaikkaa, mutta eihän sitä sitten mistään löytynyt, kun ukkeli oli antanut niin epämääräiset ohjeet.

Tyttäret ajoi omille teilleen ja me Oskun kanssa lähdettiin kohti Catlinsia, syvän etelän takamaita. Katseltiin nähtävyyksiä mitä sattui tulemaan, käytiin katselemassa mykistäviä näkymiä Etelämerelle Nugget Pointin majakalta ja vesiputouksia keskellä metsää. Illan päälle köröteltiin Jack's Bayhin, pitkän soratien päässä olevaan merenrantakylään ja ajateltiin, että tänne ne ei oo ainakaan ajanu. Mutta kuinka ollakaan, camping-alueelta löytyi sen kummemmin etsimättä jo tutuksi tullut Grazy-Nissanin perä. Kyllä huvitti. Aamusella käytiin porukalla kävelyllä luonnonmuodostelmia ihmettelemässä, ennen kuin ihan oikeasti paiskattiin kättä ja sanottiin JR.

Nugget Pointin majakka.

Osku taikametsässä.

Lättyjä oli vaikka muille jakaa. Muita ei ollut, joten söimme itse. Seitsemän per naama.

Catlins on metsäinen takamaa eteläsaaren eteläisimmässä osassa. Lähdettiin katsomaan, mitä kaikkea ihmeitä täältä löytyisi. Vanhalla Sutherlandin pariskunnalla oli hieno metsäalue, jossa oli kaikenlaisia polkuja. Kaino-vienosti pyydettyämme saimme safkata Sutherlandin pihalla ja lähteä sen jälkeen samoilemaan metsään. Kuulosteltiin linnunlaulua ja oltiin vain.

Linnunlauluista vois kirjottaa ihan omankin kappaleen! Niitä on monenlaisia, aiemmassa postauksessa mainitun pellinleikkaajan lisäksi (ei ole onneksi meidän aamuja tullut häiritsemään). Ornitologi-Oskarin korvaan tarttui kotoisan talitintin äänikin (titi-tyy!) - vai lieneekö ollut tintin joku etelänserkku. Jotkut soittelee kolmi-ja nelisointuja (murrettuina tosin), toiset rääkyy, kolmannet sirittää ja neljännet visertää. Monesti noita metsiä samoillessa tulee vaan pysähdyttyä kuuntelemaan ja miettimään, että oispa super cool kun tunnistaisi minkänimiselle linnulle mikäkin ääni kuuluu. Luonteenomaisin Uuden-Seelannin luontoääni on silti lampaan määkinä. Kiivettiin tänään vuorelle, ja viereisen vuoren rinteillä märehtivien lampaiden ääni kantautui sinne asti!

Seelannissa on kävytkin kokoa käsikranaatti.

Osku ja Catlins-joen veikeät kanaverkkoriippusillat.

Toisen kappaleen voisi kirjoittaa ihmisistä. Voi että ne on sitten avuliaita ja ystävällisiä! Vähän samantyylistä kuin Englannissa, mutta leveämmän hymyn kanssa ehkäpä. Uncle John Christchurchissa, Mark ja Sue perheineen Pictonissa, nämä Sutherlandit Catlinsissa ja monet muut. Sutherlandin isäntä vinkkasi läheisen vaellusreitin, jonne päätettiin seuraavana aamuna suunnata.
Tänä aamuna soi kello poikkeuksellisesti jo seiskalta, ja ylös ja ulos raahauduttuamme ja aamupuuro keiteltyämme heitettiin reput selkään ja lähdettiin patikoimaan Catlins-joen rengasreittiä. Olipa kertakaikkiaan hienoa! Noustiin 500-metriselle kukkulalle ja ihmeteltiin maisemia. Laskeuduttiin alas ja syötiin eväitä. Jonkin ajan kuluttua reitti sukelsi jokivarteen, ylitettiin riippusiltoja, käveltiin yli juurakoiden ja mietittiin, että ihan varmaan kohta jostain mutkasta tulee vastaan Frodo, Sam ja koko Sormuksen saattue. Siltä siellä näytti! Mutta hobitteja ei näkynyt, niin katseltiin sitten luonnon asukkeja. Lintuja nähtiin paljon, ja yhdellä varpaidenuittopaikalla meitä ihmettelemään tuli jämerän koivuhalon vahvuinen ankerias. Oskari olisi halunnut tehdä lähempää tuttavuutta, mutta kalalle tuli siinä vaiheessa aika kova kiire, kun Oskun sormi osui selkään.

Mättöä viidakossa

Joka päivä sitä vain ihmettelee uskomatonta luontoa. Samalla tuntuu, että kyllä tänne täytyy uudestaan päästä. Eihän reissua ole enää kolmeakaan viikkoa jäljellä! Sen on ymmärtänyt, että täytyy nauttia täysillä eikä miettiä liikaa sitä, että kohta tämä loppuu. Kotimaa on kuitenkin mukava ajatus mielenpohjalla - ja talvi! Täällä on nimittäin oikea kesä. Tänään Catlins-joen reitin varrella istahdettiin Oskun kanssa polunvarteen. Siinä oltiin muutama minuutti hiljaa, kuulosteltiin lintujen laulua, ihmeteltiin tuulessa huojuvia niittyleinikkejä, kuulosteltiin joen kohinaa ja kaukaa kantautuvia lampaiden ääniä ja haasteltiin sitten, että ei sitä keskellä tällaista kesää vain pysty kuvittelemaan säkenöiviä hankia, poskia purevia parinkymmenen asteen pakkasia tai pimeitä, sinisiä talvi-iltoja. Mutta niiden aika koittaa pian, niitä odotellessa vietämme kesää 2015 täällä maailman laidalla!

- Elias