Kuumaa hiekkaa

Lähdettiin Hoi Anin sateesta etsimään auringonpaistetta. Sitä löytyikin ihan urakalla Phan Thiêtin rantakohteesta Mui Nésta. Sateisesta Da Nangista hypättiin junaan, nukuttiin makeasti yö istumapaikoilla (makuupaikat kun oli loppu) ja 15 tunnin matkan jälkeen saavuttiin aivan erilaiseen Vietnamiin. Kuumuus hyökyi päälle heti junan ovesta astuttaessa kuin Teneriffalla ikään. Muutaman taksikuskin kanssa käytiin tiukkoja hintaneuvotteluja, ja loppujen lopuksi saatiin auto kohtalaiseen 20 US-dollarin hintaan 40 kilometrin matkalle.

Tiedettiin jo etukäteen, että Mui Né on vanha kalastajakylä, josta on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kehittynyt varsin suosittu lomakohde. Venäläisiä oli paljon, ja monessa raflassa menyy oli venäjäksi, vietnamiksi ja englanniksi. Ensimmäisenä iltapäivänä käväistiin rannalla ihmettelemässä kitesurffareita jotka leijoillaan ottivat melko kovaa kyytiä metrisissä aalloissa. Heti alkoi tekemään mieli kiteä, mutta parista koulusta hintoja kyseltyä tuli huomattua, että tähän olis pitänyt varata ihan oma budjetti. Jos joku mielii kitesurffia harjoitella, niin Mui Né ei ole ollenkaan hullumpi paikka, tuuli on jatkuvaa ja aallot samoin, ja paikka on helposti saavutettavissa kun vain ensin lentää Saigoniin. Kurssista täytyy kuitenkin varautua maksamaan noin $300 - 400.

Kävelemme Mui Nen rannalla kohti auringon kultaista jotakin.

Oskun uarre.

 Liikenne oli sen verran rauhallisempaa kuin vaikkapa Hanoissa, että uskaltauduttiin vuokraamaan skootterit alle ja lähdettiin tulopäivää seuraavana päivänä tutkimaan paikkoja. Ja kyllä kannatti, parinkymmenen minuutin ajon jälkeen löytyi lähes autio hiekkaranta, meidän lisäksi siellä oli yksi leijalautailija ja pari kalamiestä usean kilometrin mittaisella hiekkapätkällä. Varsin kansoitetun Mui Nén hotellibiitsin jälkeen tämä oli paratiisi. Haettiin surffilauta ja pari bodyboardia rantakaistaleen ainokaisesta hotellista ja vietettiin muutama tunti hurjissa aalloissa lautailun saloihin syventyen, välillä viritettiin Ticket to the Moonit rantapalmujen väliin.

Raggari-Kattis Elkun kyydis.

Bloggari-Osku Linnean kyydis.

Ootteko te kävelly kookospalmumetsän läpi Intian valtameren rantaan? Me ollaan.

Uljas linnoitus, jonka Elkku ja Kattis leipaisi.

Aalloissa oli aloittelijalla tekemistä.

Ai että kun ei ihan ehtiny.

Vesiurheilu oli sen verran rankkaa, että illaksi ei paljoa virtaa riittänyt. Paluumatkalla käytiin yhdessä paikan lukemattomista ravintoloista. Phan Thietin alue on turismin ohella vahvasti kalastukseen nojaavaa, ja Osku otti ihailtavasti joka raflassa eri kalaa, makrillia, kuningaskalaa ja ties mitä. Allekirjoittaneen ensimmäisen päivän tonnikalapettymyksen jälkeen kalojen syönti jäi vähemmälle.

Ravintolakulttuuri oli aika mielenkiintoista Mui Nén rantapätkällä. Mereneläviä oli jos jonkinlaista tarjolla, ja yhtenä päivänä istahdettiin aivan meren rantaan paikalliseen ravintolaan. Me tilattiin ihan ruokalistan pohjalta, mutta vaihtoehtoinen atrian valikointimetodi olisi ollut osoittaa katetun ravintolasalin reunustalla olleesta akvaariorivistä itselleen mieleinen puna-ahven, osteri, hummeri, kalmari, simpukka, kilpikonna, tai ties mikä minkä nimeä ei edes tiedetty. Pikkuisia haikalojakin oli. Niitä kalamiehet aina toi silloin tällöin mereltä ja ne laitettiin akvaarioon uiskentelemaan ja odottamaan pannulle pääsyä. Paljo tuoreemmaksi ruoka ei varmaankaan voi tulla, mutta aavistuksenomaista vastenmielisyyttä systeemi kuitenkin meissä herätti. Jotenkin Tommi-ahvenista ja Ritva-hummereista tuli kauhean henkilökohtainen asia kun ne näki siinä uimassa ihan tyytyväisinä ja tietämättä sitä, mikä niitä odotti. Ymmärrätte varmaan, että tuntuu eri asialta ostaa nautajauhelihapaketti kaupasta, vaikka toki sekin on jostain Muurikista, Mansikista tai lehmästä 2755-B peräisin.

Se ruuasta, se oli pääosin hyvää ja joka kerta vähintäänkin mielenkiintoista. Lähtöä edeltävä päivä otettiin lunkisti, kun tajuttiin että tässä on tukka putkella viiletetty jo ties kuinka monta päivää. Iltapäivällä ajeltiin sitten Haltialähde-nimiselle paikalle, se oli nilkansyvyinen hiekkapohjainen jokiuoma jota vaelleltiin ylävirtaan, välissä kiivettiin punahiekkaiselle kukkulalle katselemaan Mui Nén lahden kauniita maisemia. Paluumatkalla aurinko laski just sopivasti kun päästiin merenrantaan, ja sellaista auringonlaskua ei ollut meistä kukaan nähny ennen. Punasta, keltasta, oranssia, turkoosia, sinistä, mustaa ja vaikka mitä muuta.

Tällaista kyytiä ei ollut monessa liemessä keitetty Koistisen poikakaan ennen saanut.

Ihmeellistä punaista hiekkaa

Vielä ihmeellisempää punaista kuraa. Veikeän tuntuista varpaanväleissä! Oli vieläpä kuumaa.

Sellainen oli Mui Né ja Phan Thiêt. Seuraavan aamun pienen biitsilenkin ja aamu-uinnin jälkeen oli aika suunnata kohti Sàigònia kaksikerrosjunassa, joka kovasti toi mieleen kotoisan intercityn. Mutta Sàigòn, eli Ho Chi Minhin kaupunki, se on jo toisen jutun aihe. Sen pituinen se!

-Elias