Beach is the road ja vänkärin paikka, hyvä paikka

Picton, kesä, linnunlaulu ja kärpäset. Picton, joulu ja joulumätöt ja -musa.

Saavuimme tähän maahan joka-Taru-sormusten-herrasta-ja-luontovideoista-parhaiten-tunnetaan semiväsyneinä (keskiverto toim. huom.) lopumattoman lentomatkan jälkeen. Selätimme kaksi surullisen kuuluisan Malaysia Airlinesin lentoa sulavasti kuin, kuin... me konsanaan.

Vähän loharihedelmää!

Lentokentällä jouduimme erittäin tarkkaan syyniin varusteiden puolesta, koska tähän maahan ei saa tuoda mitään ylimääräistä mikä saattaisi vahingoittaa/muuttaa ekosysteemiä. Lentokoneessa meidän piti täyttää laput reissukamojemme sisällöstä ja sitä mukaa asiaa tarkistettiinkin. Mätimme ennen rajatarkastusta lohikäärmehedelmämme, ettei sitä olisi heitetty roskikseen.
Ehkä ihan hyvin tarkkaa syyniä kuvaa se, että meikäläisen riippumatosta otettiin pois kolme (3) koivun siementä muistuttavaa pientä roskaa. Ajatuksena täällä on, että kerro mitä tuot ja saat sen ehkä pitää, tai sitten heitämme ilmoittamattomat vieraat ja vaaralliset esineet/asia pois.

Lentokenttäyöt Kuala Lumpurissa ja Aucklandissa nostavat (lue laskevat) fiilingit kattoon (laskevat kattoon????), kun unen määrä ja laatu kohtaavat rajapyykin, jonka takaa paluuta ei ole ilman kunnon yöunia. Osittain rajapyykin takaa pääsi pois, kun tunsi raikkaan ilman ja kesäisen lämmön kasvoilla ja tajusi, ettei täällä ole niitä tyyttejä ja alituista pärinää ja ihmismassoja. Vertaa Vietnamin 89.71 milj. Uuden-Seelannin 4.471 milj. asukasta keskenään. Sitä on sitä eroa.

Tunnistautuminen onnistui tyynyliinalla.

Täällä on talvi kuin Suomen kesä. Tuoksuineen kaikkineen. Tuttuja lintuja, tuttuja ötököitä, ym. Toisaalta on täällä myös todella outoja siivekkäitä ja pörriäisiä. Niistä myös lähtee todella diippejä ääniä. Toiset kuvaavat niitä rääkymiseksi, mutta allekirjoittaneen mielestä ääni kuulosti lähinnä kuin peltiä leikattaisi rälläkällä.
Suomen kesällä tarkoitan myös Suomen kesää kokonaisuudessaan. Ottakaapa hyvä asento ja muistelkaa perinteistä kesäpäivää näin talven keskellä. Ja jättäkääkin ne perinteiset sadepäivämurjotusajatukset pois, heti!
Aurinko paistaa siis pilvettömältä taivaalta ja keskikesän juhlan leppeässä lämmössä peippo lurittaa ajatuksiaan ilmoille taivaan sinessä liitelevän kiurun liverryksen kanssa. Kärpäset pörräävät ja mehiläiset surraavat kilpaa kukkien ja muiden kasvien ympärillä. Makoilet heinäpellon laidassa ja pureskelet naapurin jyväjemmarin vaivalla kasvattamaa timoteitä tuijotellen taivaalle ja laskeskellen pilvilampaita. Selssiusasteet nousevat lähestulkoon yli kipurajan, eli 25 asteeseen, (joojoo, se on yksilöllistä!) Vesi lainehtii heijastellen taivaan sineä ja auringon säteitä sorsaperheen puolisukellellessa rannassa ja pikkukalojen väistellessä nälkäistä, mutta ah, niin laiskaa haukiherraa, joka öllöttää rantakaislikossa.
Miltä kuulosti? Niin, kohtuullisen mukavalta. Tiedän. Ja sellaisessa me olemme nyt.

Noniin, leijumisesta tapahtumiin, mars!

Tapasimme ystävämme Salomen, Raitan ja Makun Pictonin pikkukaupungissa suunnitelman mukaan. Suunnitelmaan siis kuului että tapaamme tytöt ja vietämme joulun samassa paikassa, hyvässä seurassa ja hyvissä ruuissa. Näin tapahtui.

Joulun vietimme siis Pictonissa erittäin ystävällisten ihmisten tarjoamassa majatalossa, jossa onneksemme oli tilaa meille. Asuntonamme oli paikallisten lojaalien lokaalien vuokraama omakotitalon alakerta, jossa oli kaikki jota autolla Uutta-Seelantia ympäriajava travelleri tarvitsee. Oli suihkut, vessat, keittiöt, pesukoneet, wifit, grillit, sohvat, sängyt ja kaikenlaiset muut pelit ja pensselit. Mikäs siinä ihmislapsen eläessä ja siitä nauttiessa!
Infrastruktuuri oli siis vimpan päälle tiptop. Enää puuttui tekeminen. Raaka-aineet ruoantekoon oli ja niimpä Elias ja Raita alkoi vääntää supisuomalaista pullaa. Kun pullat olivat valmiit, päätimme viedä vuokranantajillemme lämpimäisiä.

Paratiisisaari ja vesi ja vihreä

Vastaanotto oli viemisten myötä ja muutenkin erityisen lämmin ja mukava! Paikanpäällä olivat vanhapari Sue ja Mark, sekä heidän poikansa Ross, vaimonsa Rhian ja parin pojanvesselin kanssa. Istuimme pyynnöstä alas ja teetarjoilu oli heti edessä, maidolla tai ilman. Kohta sohvapöytä notkui herkkuja aina pullasta kekseihin ja keskustelu saattoi täydellä teholla alkaa. Praatailtiin siinä sitten kaikki töistä ja koulusta aina maailmanpolitiikkaan asti. Ette usko miten mukavaa oli! Etenkin pienten misteikkien kanssa, kun vaeltamisesta tulikin liftaamista ja muuta asiaankuuluvaa väärinymmärtelyä.
Hetken aikaa poristuamme Mark kysyi, että haluaisimmekohan lähteä jouluaatoksi purjehtimaan. Tuosta vain, yhtäkkiä, aivan randomeitten kanssa merille. Varsinaisten maakrapujen! Elaiasta (kirjoitettu kuin lausuttu) lukuunottamatta. Häilyvän lyhyen hetken ajan kaikki katsoivat toisiinsa epäilysten täyttäessä mielet. Mekö merille? Noo, miksikäs ei.. Joillakin taisi käväistä mielessä erään Anttonin huudahtama lausahdus "Karataan merille!"..
Ja mikäs siinä, edellä mainitun hetken jälkeen kaikki olivat erittäin valmiita toimintaan ja erilaiseen jouluaattoon, joka täällä on ihmisille kuin melkein mikä tahansa päivä.

Seuraavana aamuna sitten näimme sen kaunottaren, jolla oli matka tarkoitus taittaa. Kolmekymmentäviisi jalkaa puhtaan valkoista purjevenettä mastoineen, touveineen ja köleineen odotteli meitä satama-altaassa meren hohdellessa turkoosiin sävyynsä asiaan kuuluvasti. Täydellistä!
Aurinkorasvatut maakravut olivat innosta soikeana muuttumassa täysiksi merimiehiksi ja -naisiksi. Saihan meistä jokainen vuorollaan ohjata alusta ja tarpeen mukaan nostaa ja laskea purjeita, sekä kokea suolaisen meren ja lämpimän auringonpaisteen ihollamme!
Pysähdyimme lopulta paikkaan, jonka nimesimme Paratiisisaareksi. Kasvusto vihersi ja vesi oli turkoosia ja suomalaisen mittapuulla lämmintä. Mark ja Sue olivat olleet varmoja että ovat normaaleiden ihmisten kanssa tekemisissä, mutta pitävätkin meitä kohtuullisen hulluina nyt, kun kuulivat avantouinnista. Perinteinen hullutsuomalaiset-ajatus vahvistui entisestään..

Murkinoimassa purkissa

Saavuttuamme uimalla saaren rantaan, Mark&Sue+muu perhe tulivat pienellä veneellä, juoksimme melkein päätä pahkaa suurelle flengille (allekirjoittaneellekkin kohtalaisen uusi sana, joka tarkoittaa puuhun viritettyä narua, jolla heilautetaan itsensä veteen.). Tämän lelun kanssa olisi voinut viettää koko päivän, mutta valitettavasti puolenkymmenen hypyn jälkeen piti jo poistua kävelylle saaren poluille, paluu flengille kuitenkin mielessä. Kiersimme ympäriinsä merkattua reittiä ja tutustuimme paikalliseen faunaan aina linnuista kasvien kautta ankeriaisiin ja villisikoihin, sekä Maorien kulttuuriin ja erilaisiin historiallisiin seikkoihin. Varsin mielenkiintoista ja monipuolista!
Kaiken näiden jälkeen pääsimme vihdoin takaisin flengille ja jälleen isot lapset pääsivät valloilleen. Liaani heilui ja vesi roiskui korkealle meidän upotessa syvälle. Sehän se oli elämää!

Veneessä sitten söimme maukkaita eväitä ja potkiskelimme ahnaita sorsia kauemmaksi perälaudalta. Röyhkeitä eläimiä, mutta pitäähän niittenkin jostain mättö hankkia. Se ei silti estänyt potkaisemasta niitä. Vietnamista ja viidakosta tuttu vahvemman laki. Ehkä joku vihreämpi vielä aloittaa keskustelun kanssani toiminnastani ja ajatuksistani, mutta kehottaisin ensin miettimään konkreettisesti sorsan ulostetta muutoin niin puhtoisen veneen kannella.

Noniin, se radikaaleista ja melkein anarkistista ajatuksista. Lopulta nostimme purjeet ja Markin ystävällisellä opastuksella saimme oppia merenkäynnin saloista. Kokan kyntäessä kuohuvia vaahtopäitä, tyttäret innostuivat laulamaan ja venhon omistajat olivat aivan myytyjä! Jos he olisivat tunteneet Vietnamissa tapaamamme argentiinalaiset, olisivat he siteeranneet näiden travellerien huudahdusta "Your voices is like angels voice!" Kipparille ja hänen perheelleen tutut ja tuntemattomat sävelet kaikuivat yli vetten tyttärien kultakurkuista ja tuuli puhalsi veneeseen vauhtia. Kyllä varmasti kelpasi siinä vanhan merikarhun seilata.

Maakrapuja ja -kraputtaria sekä merikarhuja ja -karhuttaria

Purjehdus maistui niin makoisalle että oikein harmitti, kun se loppui. Mietimme hetken jo, että ostaisimmeko myynnissä olevan purjeveneen ja seilaisimme sillä kotiin, mutta ajatus hylättiin, koska olisimme matkalla varmasti vielä vuonna 2018.

Saavuimme kämpille ja lähdimme vielä päivän päätteeksi reippaina lenkille ennen ruoantekoa. Lenkin lomassa pulahdimme uimaan pieneen puroon ja jalka nousi tämän jälkeen taas oikein reippaasti. Loppuverryttelynä tappava treeni, joka oli treenin kehittäjälle tuttu judoajoista. Jos asiasta haluaa tietää lisää, voi ottaa yhteyttä Vietnaminreissuporukkaan.

Sue on mestari valmistamaan lammasta. Tästä syystä kävimme keskustelemaan hänen kanssaan ostamamme lampaankyljysten kohtalosta. Suen yksi huippuresepteistä oli stuffingilla täytetty lammasrulla. Stuffinkiin kuului ainakin sweetpotatoa eli kumaraa eli ilmeisesti jotain bataatin tapaista ja pähkinöitä ja persiljaa ja kaikkea hyvää. Ajatuksena oli kääriä lammas stuffingin ympärille ja paistaa erittäin hyvät mätöt.
Lammas vain oli eri mieltä ja päätti pilaantua, ettei sitä syötäisi. Ikinä ennen ei oltu lammasta valmistettu ja menimme kysymään Suelta, että pitääkö lampaan haista tälle ja että eihän lihan kuulu vihertää tällä tavoin. Eihän sen kuulunutkaan ja tästä syystä Sue nakkasi lampaan mäkeen. Erittäin ystävällisinä ihmisinä he tarjosivat kinkkuansa meille, enkä pystynyt sitä vastustamaan. Se nimittäin näytti ihan suomalaiselta. Tarjosin hieman rahaa heille ja siinä vaiheessa Mark käski minun painua ulos. Tottelin häntä toisella sanomisella ja poistuin takavasemmalle kinkkua kainalossa.

Toisin sanoen, joulu oli pelastettu ja vatsojemme tulevaisuus oli turvattu. Valmistimme siis kinkkua lampaan ajatuksella (sika lampaan nahkoissa) ja kaikkia muita ruokia mitä suomalaisimmalla ajatuksella. Ja ette usko miten hyvää safkaa oli!!

Twerkkaava ötökkä ja nälkäinen travelleri.

Ja näin kului meidän joulumme kuin mikä tahansa suomalainen joulu. Lahjoja ja Joulupukkiakin myöten! Itseäni vain kovasti harmittaa, etten pukkia nähnyt, koskapa aina minulle lankeaa tehtäväksi mennä pukkia vastaan ja se taas tuli toista kautta! Ensi vuonna taidan asettaa kaikille mahdollisille ja mahdottomille tuloreiteille jonkinlaiset hälyttimet, että varmasti tiedän milloin ja mistä Valkoparta on tulossa. Palkkaan vihikoiria ja -koirattaria ja vartijoita sekä vartiattaria ja viritän aina vain mielikuvituksellisimpia ansoja ja ansattaria ympäriämpäri niin, ettei kärpänenkään (kärpänen talvella, ulkona?) pääse livahtamaan niiden välistä! Noniin, rauhoitupas Oskari taas.
Lahjoista sen verran että tytöille pisteet ja kiitos. ..... ja kiitos.

Matka on jatkunut jo pitkälle ja Elias kirjoittaa toivottavasti nopeammin uuden tekstin kuin minä tämän..

Kiitos ja anteeksi, sekä oikein hyvää myöhästynyttä joulua ja uutta vuotta kaikille niihin juhliin osallistuville!

Allekirjoittanut:

Oskari




 P.S. Kuvat ovat onnellisesti sekaisin!

Vietnam

Ho Chi Minhin kaupungin lentoasema, 20.12.2014

Cát Bàn saaren luontoa.

Kahden viikon repäisy halki Vietnamin on nyt takana. Matkan viimeisen etapin, Saigonin, katuja tuli tallattua kolme päivää. Tässä vaiheessa on ehkäpä oivin hetki miettiä tämän kahden viikon tarjoamia kokemuksia.

En enää muista, mitä ajattelin tästä maasta, ennen kuin sen kamaralle astuin, mutta matka on tarjonnut kyllä monenlaista ajateltavaa ja moninaisia mielenkiintoisia kokemuksia. Tämä on ensimmäinen kerta, kun reissaan ihan oikeasti länsimaiden ulkopuolella. Eroja on kyllä valtavasti.
Maantieteellisesti Vietnam on varsin moninainen, minkä saimme kokea -  pohjoisen leppeän Suomen kesää vastaavien ilmojen ja maan keskiosaan iskeneen taifuunin jälkeen etelän kuumuus on ollut paikoin aika tukahduttavaa. Tänään Saigonin kaduilla viimeistä kertaa totesin Oskulle, että nyt muuten tajuan, miksi ulkomaalaiset turistit ihastelee Suomen puhtautta ja raikkautta ja luonnonläheisyyttä. Oli nimittäin hengitysilma sitä luokkaa, kun lämpöä 32 astetta, ilmankosteus huipussaan ja ilmanpaine sen sorttinen, että jokaisen kaupungin 5,8 miljoonan skootterin (fakta) päästämät pakokaasut takuulla jäävät katukuiluihin kaikkien hengitettäväksi. Tämä on yksi asia, mitä kotimaassa osaa arvostaa tämän jälkeen aivan toisella tavalla. Onneksi reissun seuraava etappi, Uusi-Seelanti, on tässä suhteessa vähän parempi.

Vietnamissa mennään vanhalla kunnon yhden puolueen systeemillä. Aate näkyy katukuvassa.

Hämmentävän hyvää englantia puhuva kymmenvuotias hanoilaistyttö. Finskit ihmeissään.

Toinen asia, missä tämä maa eroaa merkittävästi, on ihmiset. Sitä hymyn määrää! Jo kaksi viikkoa (!) sitten, ensimmäisenä päivänä Hanoissa, huomasimme sen. Opiskelijat halusivat tulla meidän kanssa harjoittelemaan englannin puhumista, ja äärettömän reippaasti käyttivät vaihtelevaa kielitaitoaan. Varmaankin puhuivat jotkut kaiken, minkä osasivat. Aika toista, kuin meillä Suomessa, jossa pidämme useimmat itseämme sen verran surkeina kielen puhujina, ettemme viitsi koko kieltä käyttää. Eihän siinä ole mitään järkeä! Ei voi koskaan oppia mitään, jos ei aloita jostain, ja oravanpyörä on valmis.

Palvelu on monissa paikoissa ollut loistavaa, useimmissa hyvää ja muutamissa - usein kielimuurista johtuen - heikkoa. Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin ystävällisyys, hymy ja avoimuus, uskomattoman mukava räätäli maan keskivaiheilla Hoi Anissa oli ehkäpä meidän kaikkien lempparityyppi koko maassa. Harmi ku mulla ei oo kuvaa siitä ku se hymyilee! Monia muitakin positiivisia kokemuksia ihmisistä täällä, monet tulevat pyytämättä auttamaan sormi suussa olevia travellereita, "Excuse me, how can I help you?"

Lapset näyttää elävän onnellista lapsuutta täällä. Paljon ei tarvita, ei hienoja laitteita, ei mitään ihmeellistä.

Luotettavuus. Tähän pätee sama kuin tuohon ilmanlaatuun, sitä kaipaan kotimaasta, jossa voi luottaa että jos bussin pitäisi olla perillä kello 12, se on normaaleissa liikenneolosuhteissa perillä plus miinus vartti tuosta ajasta. Ei siis esimerkiksi kymmentä tuntia myöhässä, niinkuin meillä matkatessamme pohjoisen Hai Phongista Da Nangiin maan keskivaiheille. Matkaa oli 670 kilometriä ja siihen kului reilut pari kellon tuntiviisarin kierrosta.

Se on eritoten matkan loppua kohden vähän harmittanut, että kaikkiin ei voi luottaa. Huomattiin esimerkiksi, että yksi majatalonpitäjä oli jotenkin kummallisesti veloittanut meiltä satakunta euroa ylimääräistä. Samoin eilinen aurinkolasikauppias Saigonin torilla häipyi näkyvistä antamatta vaihtorahoja. Eiliset riksakuskit veloitti parin kilometrin kyydistä kymmenkertaisen hinnan siihen nähden, miltä alkuperäinen hinta oli kuulostanut. Hetken verran tunteiden kuumettua puolin ja toisin päätimme kuitata tilanteen maksamalla mukisematta ylihinnan, jotta pääsimme uhkaaviksi käyvistä miehistä eroon helposti, meille kyse kun ei ollut kovinkaan suurista rahoista. Se opittiin, että kynän ja paperin kanssa kannattaa summa sopia ennen kuin lähtee yhtään mihinkään. Taksikuskienkin kanssa on silloin tällöin saanut peistä taittaa hinnoista. Nämä on sellaisia asioita, minkä kanssa nyt vaan täytyy tässä (ja varmaan monessa muussakin) maassa elää. Itse täytyy olla jatkuvasti tarkkana, ja se käy pidemmän päälle helposti vähän rasittavaksi.

Näistä pienistä negatiivisuuksista huolimatta täytyy sanoa, että tämä maa on tarjonnut paljon sellaista, mitä en ole koskaan ennen missään kokenut. Suosittelen ehdottomasti lähtemään tänne sen tavallisen Teneriffan sijaan! Voin luvata, että on avartava kokemus. Hyvillä mielin tulin, ja hyvillä mielin lähden; moneen paikkaan mielellään joskus palaisin. Joka tapauksessa nyt käännämme nokan kohti Kuala Lumpuria, ja sieltä matka jatkuu huomenna kohti Uuden-Seelannin Aucklandia.

- Elias

Jes, tööttääminen kielletty! Skandinaavin korva lepää. Muualla kun ajetaan töötti pohjassa.

Ho Chi Minhin kaupungissa oleva ranskalaisten rakentama Notre-Dame. 

Liikennesääntöjä on yksi: isompaa pitää aina väistää.

Tyypillinen sähköratkaisu.

Saigonia ja sotahistoriaa

Legendaarinen Saigon! Ja ripuli. Jo ensimmäisenä iltana totesimme Ho Chi Minhin kaupungin olevan varsinainen Sodoma. Jota se oli tosin vain iltaisin. Päivisin tämä länsimaisen hapatuksen täyttämä Vietnamin taloudellisen toiminnan keskus (kaupungissa on maan ainoa Mäkkäri...) on varsin viehättävä metropoli, jossa skoottereiden tiheys neliöllä ylittää ohjearvon.

Hotellimme tässä kaupungissa on varsin hilpeä alakerran hulluine ukkoineen ja lukemattomine skoottereineen. Varasimmehan tämän jo Mui Néssa ja täällä todetaan että Hotels.comin kanssa ei ole sopparia, eli varausta ei ole. Oskarilla keittää. Parin kympin puhelu Suomeen tuo mahdollisuuden saada massit takaisin. Lopulta varaamme uudelleen huoneen. "Voitte maksaa lähtiessä." Seuraavana päivänä "Joka päivältä pitää maksaa, joko joka aamu tai kaikki kerralla." Oskarilla keittää taas. "Voitaisiinko saada kaksi pyyhettä ja vessapaperia huoneeseen?" "Tottakai!" Seuraavana aamuna: "Tilattiin eilen ne pyyhkeet ja paprut... Missä lie?" "Joo tota, ottakaa matkaan, kun seukkikerran kipuatte ylös." Oskarilla melkein keittää.

Tyttäret fillaritaksin kyydissä. Siinä vaiheessa ku vielä luultiin että kyseessä on halpa kyyti...

Aamulla, siis päivällä liikkeelle ja sotamuseoon. Jouduttiin pienen turistihuijauksen uhriksi, kun riksakuskit nappasivat meidät kyytiin (ihan ite kyllä mentiin mutta...) klassinen Vietnam-sääntö unohtui: neuvottele hinta etukäteen ja varmistu että olette samaa mieltä siitä kuinka monta nollaa summan perässä on. Viidentoista tuhannen (noin 60c) sijaan hinnaksi selvisi reissun päätteeksi 150 000 paikallista rahaa, eli noin kuusi euroa. Viiden minuutin kyydistä moinen summa on paikallinen hintataso huomioiden suorastaan naurettavan kiskurimainen.

Amerikkalaisilta jäi Vietnamiin paljon sotaromurautaa aikoinaan.

Museo oli oiva paikka, kannatti vierailla. Oiva, mutta karu paikka. Ihminen on kyllä julma, suorastaan sairas toisinaan. Kaikista karuin oli vankityrmässä oleva nainen. Se säikäytti ihan tosissaan! Sotakalusto oli mielenkiintoista, ainakin armeijan käyneille. Kuvat kertoivat karua kieltään sodasta, sen julmuuksista ja tapahtumista.

Näyttelyyn oli kerätty materiaalia maailman tuesta Vietnamille Vietnamin sodan aikana. Myös kotoista kieltä saimme seinältä lukea.

Matkalla Itsenäisyyden palatsilta Notre-Damelle, ei Pariisiin, vaan paikalliseen, juotiin kookosmaitoa, osa meistä ekaa kertaa. Kun katedraali ei tarjonnut rauhaa, päätimme jatkaa torille. Mutkien ja japaninopiskelijoiden jälkeen selvisimme soppailemaan ja rahaa todellakin paloi aina riipparista lenkkareihin. Rikkaina länsimaisina turisteina ja maankuuluina tuhlareina rahaa kului huomattavia summia, 3 paria aitoja (2-laatu/erittäin hyvä kopio???) merkkilenkkareita alta satakunta euroa, varmasti vajaat kymmenet housut ja saman verran paitoja nieli rahaa hillittömät viitisenkymppiä ja kaikki muu tilpehööri parin-, kolmeenkymmenen euron hassunhauskaan hintaan. Allekirjoittanut ei koskaan lenkkitossuja itselleen saanut epämuodostuneiden jalkojensa ja (myyjän) kärsimättömän luonteen(sa) vuoksi.

Myyjistä puheen ollen, tässä kaupungissa kaupan alan harjoittajille ilmeisesti koululaitos, oli se sitten elämänkoulu tai kauppakoulu, opettaa varsin aggressiivista myyntitapaa. Lähestulkoon kädet verillä ja pää kolmantena jalkana pakenimme muutamaa aggressiivisen hivakkaa myyjää kojujen välejä henkemme edestä pujotellen. Noniin, lievää liioittelua ilmassa, saattaisi joku todeta. Mutta faktaa on se, että legendaarisen Saigonin iltatorilla kädestä tarrattiin varsin tiukasti ja perässä saatettiin tulla satoja metrejä kauppaa tehdäkseen. Muutama myyjä kirosikin raskaasti perään, kun kauppaa ei tullut. Asiakashan on aina oikeassa, vai miten se menikään?

Illalla/yöllä pienten pään kolistelujen ja ripulointien jälkeen pikkujoulua vietettiin hilpein mielin ja valkopartainen pukkikin kävi paikalla! Kivaa oli!

Valkohapsi kävi kylässä.

Oivat reissutoverimme Kattis ja Linnea lähti lauantaiaamuna kohti Moskovaa. Kone lähti Ho Chi Minhin kaupungista tunnin myöhässä, joten tunnin vaihtoajasta Moskovassa ei jäänyt montaakaan minuuttia jäljelle. Venäläisten tositilanteessa ilmenneen yhteistyökyvyn ja tyttöjen oivan juoksukunnon ansiosta Helsingin-lennolle ehdittiin sittenkin! Kiitos reissukavereille!

Me ehdittiin vielä viimeisenä päivänä tyttöjen poistuttua maisemista lähteä tutkimaan meitä kiinnostavaa sotahistoriaa Cu Chi -tunneleille. Tässä hyvin lyhyesti mainittakoon, että Vietnamin sodan aikana kommunistien tukema sissiliike Vietkong kaiveli kaikenlaisia tunneleita Etelä-Vietnamiin jenkkien ja heidän liittolaistensa kiusaksi. Käytiin Cu Chin alueella olleissa tunneleissa puolentoista tunnin ajon päässä Saigonista. Kyllä täytyi todeta, että on ne ollut näppäriä, kaikenlaisia ratkaisuja kehitelleet maan alla olemiseen. Käytiin myös ihan oikeasti ryömimissä metrinkorkuisissa ja 60cm leveissä tunneleissa ja kyllä täytyy ihmetellä, miten sinne tetsarin ja Kalashnikovin kanssa on aikanaan mahtunut... Kuvamateriaalia ei tällä haavaa ole teknisistä syistä johtuen saatavilla, mutta ahdasta oli.

Tytöt bongasi Jenkeistä tuttua jugurttijäätelöä ja siitähän me innostuttiin.

Kerjäläislapsille kamera oli ihmeellinen vekotin. Oskulla riitti kavereita!

Some serious business in Sàigòn

Joku lukija saattaa tietääkin, mistä on kyse. Huomatkaa Koistisen kulissipuku.

Ho Chi Minhin kaupunki kaupungin ylpeydeltä, Saigon Skydeckiltä kuvattuna

- Oskari

Kuumaa hiekkaa

Lähdettiin Hoi Anin sateesta etsimään auringonpaistetta. Sitä löytyikin ihan urakalla Phan Thiêtin rantakohteesta Mui Nésta. Sateisesta Da Nangista hypättiin junaan, nukuttiin makeasti yö istumapaikoilla (makuupaikat kun oli loppu) ja 15 tunnin matkan jälkeen saavuttiin aivan erilaiseen Vietnamiin. Kuumuus hyökyi päälle heti junan ovesta astuttaessa kuin Teneriffalla ikään. Muutaman taksikuskin kanssa käytiin tiukkoja hintaneuvotteluja, ja loppujen lopuksi saatiin auto kohtalaiseen 20 US-dollarin hintaan 40 kilometrin matkalle.

Tiedettiin jo etukäteen, että Mui Né on vanha kalastajakylä, josta on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kehittynyt varsin suosittu lomakohde. Venäläisiä oli paljon, ja monessa raflassa menyy oli venäjäksi, vietnamiksi ja englanniksi. Ensimmäisenä iltapäivänä käväistiin rannalla ihmettelemässä kitesurffareita jotka leijoillaan ottivat melko kovaa kyytiä metrisissä aalloissa. Heti alkoi tekemään mieli kiteä, mutta parista koulusta hintoja kyseltyä tuli huomattua, että tähän olis pitänyt varata ihan oma budjetti. Jos joku mielii kitesurffia harjoitella, niin Mui Né ei ole ollenkaan hullumpi paikka, tuuli on jatkuvaa ja aallot samoin, ja paikka on helposti saavutettavissa kun vain ensin lentää Saigoniin. Kurssista täytyy kuitenkin varautua maksamaan noin $300 - 400.

Kävelemme Mui Nen rannalla kohti auringon kultaista jotakin.

Oskun uarre.

 Liikenne oli sen verran rauhallisempaa kuin vaikkapa Hanoissa, että uskaltauduttiin vuokraamaan skootterit alle ja lähdettiin tulopäivää seuraavana päivänä tutkimaan paikkoja. Ja kyllä kannatti, parinkymmenen minuutin ajon jälkeen löytyi lähes autio hiekkaranta, meidän lisäksi siellä oli yksi leijalautailija ja pari kalamiestä usean kilometrin mittaisella hiekkapätkällä. Varsin kansoitetun Mui Nén hotellibiitsin jälkeen tämä oli paratiisi. Haettiin surffilauta ja pari bodyboardia rantakaistaleen ainokaisesta hotellista ja vietettiin muutama tunti hurjissa aalloissa lautailun saloihin syventyen, välillä viritettiin Ticket to the Moonit rantapalmujen väliin.

Raggari-Kattis Elkun kyydis.

Bloggari-Osku Linnean kyydis.

Ootteko te kävelly kookospalmumetsän läpi Intian valtameren rantaan? Me ollaan.

Uljas linnoitus, jonka Elkku ja Kattis leipaisi.

Aalloissa oli aloittelijalla tekemistä.

Ai että kun ei ihan ehtiny.

Vesiurheilu oli sen verran rankkaa, että illaksi ei paljoa virtaa riittänyt. Paluumatkalla käytiin yhdessä paikan lukemattomista ravintoloista. Phan Thietin alue on turismin ohella vahvasti kalastukseen nojaavaa, ja Osku otti ihailtavasti joka raflassa eri kalaa, makrillia, kuningaskalaa ja ties mitä. Allekirjoittaneen ensimmäisen päivän tonnikalapettymyksen jälkeen kalojen syönti jäi vähemmälle.

Ravintolakulttuuri oli aika mielenkiintoista Mui Nén rantapätkällä. Mereneläviä oli jos jonkinlaista tarjolla, ja yhtenä päivänä istahdettiin aivan meren rantaan paikalliseen ravintolaan. Me tilattiin ihan ruokalistan pohjalta, mutta vaihtoehtoinen atrian valikointimetodi olisi ollut osoittaa katetun ravintolasalin reunustalla olleesta akvaariorivistä itselleen mieleinen puna-ahven, osteri, hummeri, kalmari, simpukka, kilpikonna, tai ties mikä minkä nimeä ei edes tiedetty. Pikkuisia haikalojakin oli. Niitä kalamiehet aina toi silloin tällöin mereltä ja ne laitettiin akvaarioon uiskentelemaan ja odottamaan pannulle pääsyä. Paljo tuoreemmaksi ruoka ei varmaankaan voi tulla, mutta aavistuksenomaista vastenmielisyyttä systeemi kuitenkin meissä herätti. Jotenkin Tommi-ahvenista ja Ritva-hummereista tuli kauhean henkilökohtainen asia kun ne näki siinä uimassa ihan tyytyväisinä ja tietämättä sitä, mikä niitä odotti. Ymmärrätte varmaan, että tuntuu eri asialta ostaa nautajauhelihapaketti kaupasta, vaikka toki sekin on jostain Muurikista, Mansikista tai lehmästä 2755-B peräisin.

Se ruuasta, se oli pääosin hyvää ja joka kerta vähintäänkin mielenkiintoista. Lähtöä edeltävä päivä otettiin lunkisti, kun tajuttiin että tässä on tukka putkella viiletetty jo ties kuinka monta päivää. Iltapäivällä ajeltiin sitten Haltialähde-nimiselle paikalle, se oli nilkansyvyinen hiekkapohjainen jokiuoma jota vaelleltiin ylävirtaan, välissä kiivettiin punahiekkaiselle kukkulalle katselemaan Mui Nén lahden kauniita maisemia. Paluumatkalla aurinko laski just sopivasti kun päästiin merenrantaan, ja sellaista auringonlaskua ei ollut meistä kukaan nähny ennen. Punasta, keltasta, oranssia, turkoosia, sinistä, mustaa ja vaikka mitä muuta.

Tällaista kyytiä ei ollut monessa liemessä keitetty Koistisen poikakaan ennen saanut.

Ihmeellistä punaista hiekkaa

Vielä ihmeellisempää punaista kuraa. Veikeän tuntuista varpaanväleissä! Oli vieläpä kuumaa.

Sellainen oli Mui Né ja Phan Thiêt. Seuraavan aamun pienen biitsilenkin ja aamu-uinnin jälkeen oli aika suunnata kohti Sàigònia kaksikerrosjunassa, joka kovasti toi mieleen kotoisan intercityn. Mutta Sàigòn, eli Ho Chi Minhin kaupunki, se on jo toisen jutun aihe. Sen pituinen se!

-Elias